Salut mes chers! Pariisi on hiljainen niin töiden kuin vapaa-ajankin osalta. Kaduilla liikkuuu vain turisteja ja välillä on aavemaisen hiljaista ja rauhallista. Elokuun loma-aika on tyhjentänyt Pariisin paikallisista ja jäljellä ovat vain minun kaltaiseni raskaan työn raatajat tai turistit. On outoa, kuinka hiljaista keskellä suurkaupunkia voi olla. Hiljaisuus on antanut minulle aikaa ajatella ja pohtia tulevaa. Nyt suunnitelmat alkavat olla kasassa ja tulevaisuus on hahmottumassa. Sellainen minä olen, aina katse eteenpäin suunnattuna. Väliin oikein huolestuttaa, että muistanko elää hetkessä lainkaan. Aina se ei onnistu, mutta kovasti yritän joka välissä. :)
Yllättäen taannoin Suomen matkani jätti sydämeen koti-ikävän. Kaipaan erityisesti ihmisiä, en Suomea maana. Eppu Normaalia lainatakseni "itseni ikävöimästä yllätin" eli kaipaan perhettäni, sukulaisia ja ystäviäni. Kaipaan myös Helsinkiä ja tiettyä helppotta, joka Suomessa elämisessä on. Pariisissa ainakin huomaa, kuinka etuoikeutettu on monessa suhteessa. Ei tarvitse elää kadulla, kerjätä elantoaan tai pohtia, miksi minulla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin jollakulla toisella. Väitän, että onneksi ainakin vielä Suomessa taataan kaikille samat mahdollisuudet kouluttautua ja hankkia hyvä työpaikka. Toki näihin mahdollisuuksiin vaikuttavat voimakkaasti perheiden asenteet, sosiaalinen asema yhteiskunnassa ja niin edelleen. Mutta teoriassa - ja usein myös käytännössä - kaikilla suomalaisilla on hyvät mahdollisuudet luoda itselleen hyvä elämä, mitä tämä nyt sitten tarkoittaakin. Ranskassa asiat eivät ole edes teorissa näin, vaan yhteiskunta on hyvinkin eriarvoinen. Sosiaaliset erot niin käytännössä kuin asenteidenkin tasolla ovat valtavia. Täällä on eliittikouluja, ykistyiskouluja ja valtionkouluja. Jos käyt eliittiyliopiston työpaikkasi on taattu. Köyhyydestä olen jo puhunut, mutta silti se jaksaa järkyttää. Se on täällä niin silmiinpistävää.
Pariisin kalleus järkyttää välillä myös. Kyllä täällä pärjää, mutta ei tämä mikään halpa kaupunki ole. Vuokrat ovat pilvissä ja asuinalueiden välillä on hurjia eroja. Pariisin pohjoispuolen lähiöt ovat kuulemma suorastaan vaarallisia, sillä alempein sosiaaliluokkien levottomuus yhdistettynä laillisen ja laittoman maahanmuuton sekä kulttuurienvälisen rinnakkaiselon ongelmiin aiheuttavat täällä hankalia tilanteita. Metrot ovat muuten kuulemma romanirikollisten aluetta alamaailman sisäisessä aluejaossa. Ilmankos siellä näkee romanikerjäläisä ja kuulinpa kauhutarinaa myös lähes orjuudessa elävistä ihmisistä, jotka pakotetaan metrossa kerjäämään milloin millaisen ruumiinvamman avulla. Vähän niin kuin Slumdog Millionairessa, jos olette kyseisen elokuvan nähneet.
Kaikki tällaiset kysymykset ja Iso-Britannian viimeaikaiset levottomuudet ovat lisänneet vakaumustani siitä, että Suomessa asioita ei saa päästää tuohon pisteeseen. Meillä eriarvosiuus on hiipinyt hiljaa eteenpäin, mutta ei ole vielä saanut valtaa. Näin ainakin uskon ja toivon. Toisekseen minua mietityttää sekä Suomessa että muualla maailmassa arvomaailman koveneminen. rahasta on tullut ylin Jumala ja talous on ainoa, joka ketään liikuttaa. Näin siis kärjistetysti ja välillä ihan käytännössäkin. Missä ovat pehmeämmät arvot, kuten toisten huomioonottaminen, lähimmäisenrakkaus, yhteistyö ja avunanto? Ihmiset kulkevat laput silmillä ja oma napa on paras napa. Tai sitten on minä ja meidän jengi vastaan ne muut. Jos vihollista ei ole sellainen pitää luoda. Paikallisväestö vs. maahanmuuttajat, kristityt vs. islam, kotimaan asukit vs. ulkomaalaiset. Britannian mellakoiden keskellä mieltäni lämmittivät kuvat, joissa sadat vapaaehtoiset olivat siivoamassa katuja ja edistämässä rauhaa. Ongelmia ei tietenkään ratkaista yhdessä yössä, mutta asenteiden muutos avoimepaan suuntaan auttaisi. Tietenkin on helppo sanoa, kun itse ei ole vastakkainasettelun tai jengitaistelujen keskellä. Silti väitän, että monet asiat ovat pelkästä asenteesta kiinni. Nykyaikaa tuntuu vaivaavaan välinpitämättömyyden kulttuuri ja sulkeutuminen omaan itseensä. Tämän pitäisi loppua ja välittämisen kulttuurin pitäisi murtautua esiin.
Huoh... Eksynpä aika kauas Pariisista. Pointtina siis, että Suomi on ainakin vielä toistaiseksi suhteellisen rauhallinen lintukoto, joka pitäisi sellaisena säilyttää, jotta kaikilla olisi kivaa. Rauhallinen lintukoto ei minulle tarkoita perussuomalaista linjaa tai ulkomaalaisvastaisuutta, vaan pikemminkin avoimuutta maailmaa ja vieraita kulttuureja kohtaan. Uskon täydestä sydämestäni, että kulttuurienkohtaaminen ja rauhallinen yhteiselämä ovat mahdollisia. Tämä vaatii töitä niin asenteiden kuin käytännön tasolla, mutta yhteistyöllä voittoon on mottoni. Eriarvoisuus niin suomalaisen yhteiskunnan sisällä kuin suhteessa sen ulkopuoliseen maailmaan ei saisi muuttua todellisuudeksi. Asioihin pitää tarttua ja toimeen on ryhdyttvä. Oma visioni omasta paikastani mailmassa on hahmottomussa näitä linjoja pitkin. Koen, että uskontoa ja niiden universaalia sanomaa rauhasta tarvitaan tässä maailmassa enemmän kuin koskaan. Omat juureni ovat suomalaisessa luterilaisuudessa ja niistä aion ja haluan pitää kiinni. Siksipä haluan tulevaisuudessa täydentää tutkintoni, niin että mahdollisesti jonain päivänä voisin saarnata Suuren opettajan sanomaa rauhasta ihan viranpuolesta. Ekumenia ja uskontodialogi kulkevat kuitenkin vahvasti matkassa mukana ja siksi maailma varmasti jonain päivänä jälleen kutsuu. Mutta ainakin tällä hetkellä Suomi tuntuu kodilta, jonne kovasti ikävöin. Siksi yritän järjestellä asioita ensi kevääksi siten, että pääsisin Suomeen opiskelemaan ja töihin. Kaikenlaisia ideoita on jo syntynyt. Nyt tarvittaisiin vain niiden toteuttamista. :)
Mutta takaisin Pariisiin. Mitäpä olen puuhaillut viime aikoina? En paljon mitään. Olen yrittänyt välttää pahimpia turistipaikkoja ja palaillut Suomesta Pariisin arkeen. Montmartrella tein viime viikonloppuna turistiekierroksen ystäväni Antin kanssa ja launtaina olin lukioaikaisen kaverini Sassan kanssa Montparnassen luona shoppailemassa. Päivän kohokohta oli iltapäiväkahvittelu kuuluisassa (ja kalliissa) La Durée -konditoriassa (ketjufirma tämäkin, mutta silti vanha ja perinteikäs). Oli hyvä leivos ja vahva kahvi. :) Muuten aika on kulunut töissä sekä omia asioita että syksyn työurakoita pohtiessa ja suunnitellessa. Vielä tämän viikon olen töissä yksin, mutta ensi viikolla saan seuraa assistenttimme Marjan palatessa kesälomaltaan takaisin sorvin ääreen.
Ranskan kesä ei ole ollut säällä kaunistettu, sillä sateinen sää ja viileät lämpötilat ovat jatkuneet. Vasta muutamana viimepäivänä aurinko on kunnolla tullut pilvien takaa esiin ja lämpötilat kohonneet hellelukemiin. Ehkä se kesä sieltä vielä saapuu ennen syksyä. :) Suomi-ikävä vaivaa vieläkin, mutta aina Pariisin kaduilla kävellessäni muistan, kuinka onnekas olen asuessani täällä. Samalla muistan, kuinka jännittävä, kiinnostava ja kaunis kaupunki tämä on. Ja kuinka paljon sitä rakastan. Siksi siis Suomi antaa vielä hetken odottaa itseään ja Ranskan valloitus jatkuu. Syksymmällä pääsen toivon mukaan näkemään Ranskaa myös Pariisin ulkopuolella. Mutta siitä enemmän lisää, kun aihe tulee ajankohtaiseksi.
Tässäpä taas loppukevennykseksi trio hauskoja sattumuksia viikonvarrelta. S'il vous plaît mesdames et messieurs:
- Marilyn Moment: Kaikki varmaan tietävät sen kuuluisan valokuvan Marilyn Monroesta, jossa hän poseeraa valkoisessa kesämekossa helmat korvissa New Yorkin kesäkadulla? Siis se kohtaus elokuvasta Kesäleski. :) Minulle oli käydä samanlainen episodi tosin vähemmän viehättävin ja seksikkäin seurauksin. Kävelin Saint-Sulpicen kohdalla kotia kohti kesämekossani, kun altakulkeva metro puhalsi ilmavirran mekkoni alle ja hupsista keikkaa alushousut näkyivät hetken aikaa kaikelle kansalle ja vähän muillekin. Onneksi kadut ovat hiljaisia ja sain tilanteen hallintaan eli mekonhelmat paikoilleen suhteellisen nopeasti. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. :)
- Ei turisti, muttei paikallinenkaan: Joudun vieläkin aika usein katsomaan karttaa suunnistaessani pitkin ja poikin Pariisia, mutta suuntavaisto on se, joka erottaa minut turisteista. Kartta taas pitää minut erillään paikallisista. Pariisin maamerkit ovat hahmottuneet oivallisiksi kiintopisteiksi, joiden avulla löytää helposti paikasta A paikkaan B. Tälle tiedolle sain vahvistuksen, kun eräällä sokkeloisella pikkukadulla käännyin tietoisesti oikeaan suuntaan suuntavaistoni ansiosta. Takanani tulevat amerikkalaisturistit sen sijaan eivät olleet lainkaan selvillä suunnasta ja seurasivat siksi onnessaan minua. Kommentti "she seems to know where she's going" lämmitti mieltä. Todellakin tiedän, minne olen menossa - sekä konkreettisesti että kuvaanollisesti, thank you very much. :)
- Kulttuurien kohtaaminen: Pariisi on muodin mekka, eleganttien ihmisten riemuvoitto ja ties mitä muuta todella chic. Mutta kaupunki on myös usean eri kulttuurin kohtauspaikka, mista virkistävä osoitus oli kotikadullani kohtaamani ortodoksijuutalainen perhe. Perheen isällä oli komea pitkä parta, otsakiehkurat ja kipa päässä. Naiset olivat pukeutuneet mustasti ja peittävästi. Lisäksi kaduilla näkee musliminaisia kaavuissaan ja huiveissaan, afrikkalaisia kansallispukuja ja kaikkea muuta mahdollista paljaista varpaista stilettikorkoihin. Muoti on täällä kova juttu, mutta persoonallisuus on vieläkin suuremmassa roolissa. Ja hyvä niin. Ainutlaatuista sen olla pitää.
Tällaisia pohdintoja tällä kertaa. Ei mitään kovin kummoista, mutta jotakin kuitenkin. Viikon päästä juttu jatkuu. Siihen asti pysykää edelleen ihanina ja muistakaa soleil, amour et bien-être. Je vous aime! XXX
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti