Nage de la nuit, marché noir des libres et plans d'avenir

Bonjour mes petits! :) Viikon jälkeen on aika taas kirjata muistiin ja historiankirjoihin Pariisin kuulumisia ja seikkailuja. Mitään kauhean kummallista ei viime aikoina ole tapahtunut, mutta jotain jutun juurta aina löytyy. Alors, on y va!

Unescossa alkaa olla lomavaihde päällä ja hiljaiselo valtaa talon. Monet delgaatiot eli eri maiden Unesco-edustustot ovat kiinni elokuussa joko kokonaan tai osittain. Meilläkin on toimistossa enää paikalla vain minä ja Francesca (toinen harjoittelija) kaikkien muiden lomaillessa. Francescan työt loppuvat tällä viikolla, joten ensi viikon alusta lähtien minä olen toimistossa kaksi viikkoa yksin. Tylsyyden välttämiseksi minulla on kasapäin luettavaa Unescosta, ranskan opiskelua ja toimiston arkista pyörittämistä. Ja jos elämä käy oikein tylsäksi, voin flirttailla söpön postipojan kanssa, joka toimittaa meille postia aamupäivisin. Tai ehkä flirttailen hänen kanssaan oli tylsää tai ei. ;)

Nautin tästä hiljaiselosta töissä, sillä syksy tulee olemaan kiireinen. Lisäksi minulla on nyt hyvää aikaa pohtia seuraavaa siirtoani ja hankkia asuntoa syksylle. Olen täällä siis näiltä näkymin joulukuun loppuun, mutta sen jälkeen minulla ei ole harmainta aavistusta missä olen tai missä haluaisin olla. Pariisi on aivan ihana ja  on mukava olla täällä oppimassa ranskaa ja näkemässä maailmaa. Levottomuus kuitenkin nostaa jälleen päätään ja minulla on tunne, että joulukuussa matka jatkuu taas. En vielä tiedä minne tai mitä tekemään, mutta eiköhän se selviä syksyn mittaan. Nyt hiljaisena aikana on hyvä suunnittella ja pohdiskella tulevia askelia. Aika näyttäköön, minne kulkureitti vie.

Töissä aika on siis kulunut verakkaisesti ja saanut myös mielikuvituksen lentoon. Viime viikolla nimittäin sattui hauska episodi, kun kahvinkeittimemme päätti oikutella. Esimiehemme Kirsi oli päättänyt pestä kahvipannun saippualla ja näin toimiessaan suutuitti pannun. Se nimittäin päätti päästää kaiken vanhan kahvin maun uuteen kahvierään ja siksi kahvi maistui kerrassaan karmivalle. Vaikka italialaiselle Riccardo-harjoittelijakollegallemme kahvi maistui erinomaisesti. Emme aluksi tajunneet, mistä oli kyse, vaan epäilimme jopa Unescon vedessä olevan jotain vikaa. Tästä mieleikuvituksemme lähti lentoon ja kehitti huiman teorian vesiterroristeista, jotka ovat myrkyttäneet Unescon veden. Tämä tapahtui siis ennen Norjan tragediaa. Asiaa tutkittuamme pannu, ei vesi, kuitenkin selvisi pahanmakuisen kahvin alkulähteeksi ja terrorismin pelko hävisi. Ei kuitenkaan ihan kokonaan, sillä kaikkihan on aina mahdollista - kuten Norjan kammottava tapahtumaketju osoittaa. Unesco on täysin mahdollinen terrori-iskun kohde samoin kuin Pariisin metro tai mikä tahansa muu paikka tässä kaupungissa. Tästä syystä Ranska onkin jatkuvassa lievässä hälytystilassa ja Eiffel-tornin juurella, Sacre-Coeurin kirkolla sekä lukuisilla juna-asemilla partioi armeijan heppuja konekivääreineen. Jotenkin epätodellista, mutta valitettavasti myös todellisuutta. Metrossakin on muutaman kerran käynyt mielessä, että joku kaunis päivä terrori-isku on sielläkin mahdollinen. Pelkäämään ei kuitenkaan voi ruveta eika taatusti antaa pelolle valtaa. Siksi elämä etenee tasaista uomaansa eteenpäin ja pitää vain uskoa ja luottaa siihen, ettei mitään pahaa tapahdu. 

Hauskempa kahvittelua oli viime viikon lopulla, kun harjoittelijaporukalla pidimme kahvipaussin meidän delegaatiomme kokoushuoneessa. Meillähän ei ole esimiehiä täällä tällä hetkellä ja vähän tekemistä, joten oli ihan mukavaa kutsua ihmisiä kylään. Kahvipaussi piristi ja oli hauska tavata ihmisiä. Viimeisiä kertoja näet viedään, sillä moni on lähdössä pois elokuun alussa. Syksyllä sitten uudet harjoittelijat saapuvat. Tällaista tämä on, ihmiset tulevat ja menevät. Välillä aika haikeaa, mutta toisaalta hyvin luonnollista. Se on tällaisen työn arkea ihan ammattitasollakin, sillä ulkomaankomennukset ovat monella maalla määräaikaisia. Ehkä hyvä siis alkaa totutella, jos vastaavaa uraa lähden tavoittelemaan.

Kuluneen viikon eksoottisin kokemus oli yöuinti Piscine Pontoisessa. Kyseessä on siis vanha uimahalli 5. arrondissementissa eli vain 1,5 kilometrin päässä  majapaikastani. Paikka on suhteellisen kuuluisa, sillä kyseinen halli on ollut esillä Kieslowskin väritrilogia-elokuvissa (Punainen, Sininen ja Valkoinen). Minä luin paikasta Mondon matkaoppaasta, joka sivumennen sanoen on vallan loistava matkaopas ja välttää kaikki tavallisimmat turistitysät taidokkaasti. Pontoise on auki illalla klo 23.45 saakka, joten yöuinti on töysin mahdollista. Se ei kuitenkaan valitettavasti ole ilmaista lystiä, sillä siitä joutui maksamaan 10,50€. Kokemus oli kuitenkin sen arvoinen, sillä paikka on mahtava. Pukuhuoneet ovat koppeja, jotka kiertävät hallin seinustoja siten, että niistä näkee altaalle. Ne ovat siis ikään kuin pieniä vaatehuoneita, joissa vaatteet vaihdetaan. Tavarat jätetään koppiin, ovi laitetaan lukkoon ja altaalta tultaessa pyydetään henkilökunnan edustajaa -kutsun heitä uimapojiksi, sillä kaikki olivat miehiä - avaamaan ovi. Tyylikästä, helppoa ja hauskaa. Suihkutilat hallissa olivat todella huonot (lue: nuhjuiset), mutta paikalla on sauna ja kuntosali, joita voi käyttää uimalipun hintaan. Jätin saunan kuitenkin tällä kertaa väliin ja keskityin nauttimaan polskuttelusta. Paikalla ei ollut ruuhkaa, mutta yllättävän paljon ihmisiä ottaen huomioon, että kello oli kymmenen illalla. Allasalueella soi taustalla klassinen musiikki ja tunnelma oli rento. Uimalakkia oli pakko käyttää, mutta se ei menoa haitannut. Minulla oli lisäksi hauska kokemus minua palvelleen uimapojan kanssa, sillä kuullessaan minun olevan suomalainen (ensin hän luuli minua saksalaiseksi) hän kertoi tietävänsä Suomesta yhden ainoan asian. Se asia sattui olemaan Oi, kuusipuu -joululaulu, jota hän sitten ilokseni rallatteli. :) Uinti oli ihana kokemus ja päätin piipahtaa Pontoisessa vielä uudestaan. Yöuinnin olisi kruunanut uiminen tähtitaivaan alla, mutta kaikkea ei voi saada. Yökukkujan kotimatkan kruunasi piipahdus ruokakaupassa, joka on auki melkein keskiyöhön saakka. Suurkaupungissa on kyllä ihana asua, kun kelloon ei juuri tarvitse katsella.

Perjantaina olin ulkona ystäväni Antin kanssa. Kävimme tsekkaamassa Saint-Germainen baaritarjontaa ja ihastelimme Notre Damea yöllä. Emme olleet ainoita, sillä useat turistit olivat samoilla apajilla. Lauantaina vietin kotielämää kera kehräävän kissan. Katselimme elokuvia ja söimme jäätelöä. Kissa on väliin todella hellyydenkipeä ja tulee syliin asti kehräämään ja rapsutusta haluamaan. Minusta Luna on suloisimmillaan juuri tuollaisina hetkinä sekä silloin, kun se kierähtää selälleen ja tarjoaa pulleaa karvamahaansa rapsutettavaksi. Eläimet ovat sitten ihania. <3 Sunnuntaina leikin turistia kotitöiden lomassa ja kävin Ranskan pyhimmässä eli Pantheonilla. Kyseinen rakennus on entinen kirkko, joka nykyisin toimii Ranskan tasavallan suurmiesten viimeisenä lepopaikkana ja kansallistunteen alttarina. Rakennus on upea ja näyttävä sekä täynnä mahtavia maalauksia. Sinne ovat haudattuina niin filosofit ja ajattelijat, kuten Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau, tieteen uranuurtajat Pierre & Marie Curie kuin myös kirjailijat Alexandre Dumas, Emile Zola ja Victor Hugo. Myös Euroopan union isä Jean Monnet on päässyt lepäämään Pantheonin marmorikryptaan monen muun minulle tuntemattoman ranskalaisen suurmiehen kanssa. Paino nimenomaan miespuolisissa vaikuttajissa, sillä Marien lisäksi en muista muita naisia Pantheonin kalmistossa nähneeni.  Kiitokset kuitenkin Ranskan valtiolle jälleen ilmaisesta sisäänpääsylipusta, koska olen alle 26-vuotias EU-kansalainen. Lisäkiitos söpöille opaspojille, jotka avuliaasti opastivat pientä turistia suuressa kirkossa. :) 

Sunnuntaina olisi ollut mahdollista myös mennä katsomaan Tour de France -pyöräilykilpailun loppuhuipennusta Champs-Elyséelle, mutta jätin hässäkän välistä. Pyöräily on täällä kova juttu ja siitä oli saman illan uutisissa pitkät selostukset. Ihmisiä oli pyöräilyshow'sta johtuen kaikkialla ja minun makuuni hieman liikaa. Enkä muutenkaan ole kovin innostunut pyöräilystä. Sen sijaan minun oli tarkoitus mennä kuuntelemaan Chopin-konserttia Luxemburgin puistoon, mutta saavuin paikalle liian myöhään enkä päässyt enää kunnolla istumaan. Jätin siis konsertinkin väliin ja menin kotiin syömään jäätelöä kissan kanssa. :) 

Alkuviikko on alkanut loppuviikkoista Suomen matkaa valmistellessa. Siihen liittyen kävin eilen ostoksilla ja sain ensimmäisen kokemuksen Pariisin metroverkoston oikullisuudesta. Jostain syystä metroni ei jatkanut matkaansa päätepisteeseen, vaan jäi jumittamaan Montparnassen asemalle. Jouduin siellä siis vaihtamaan metroa ja senkin jälkeen vielä toisen kerran, jotta pääsin sinne minne halusin. Viidentoista minuutin matkaan kului melkein kolminkertainen aika. Eipä tuo mitään, sillä pääsin lopulta perille eikä minulla ollut kiire. Silti olen kiitollinen, ettei minun tarvitse pakosta käyttää metroa joka päivä - ainakaan vielä. Siellä on kuumaa, ahdasta ja huono ilma. Mutta silloin, kun se toimii, se on tavattoman kätevä ja nopea.

Toinen kiintoisa kokemus sattui eilen illalla kotimatkallani. Olin kävelemässä Saint-Michelinin kohdalla, kun huomasin tutussa paikassa kasan kirjalaatikoita. Aiemmin taisin jo mainita kirjadyykkauksen olevan täällä yleistä. Paikalla oli suuri joukko ihmisiä kirjoja hamstraamassa ja hetken aikaa harkitsin liittymistä joukkoon. Näin en kuitenkaan tehnyt, vaan päätin toimia kunnon turistin tavoin ja ottaa tilanteesta valokuvan. Sanoista tekoihin, mutta heti kuvan ottettuani kirjakasan luota juoksi viereeni mies, joka kielsi madamea kuvaamasta. Hän tarkisti moneen kertaan, että varmasti poistin kuvan kamerastani. Olin tilanteesta siinä hetkessä niin hämmentynyt, että toki tottelin häntä ja pahoittelin tapahtunutta asiaankuuluvasti. Jälkeenpäin kuitenkin aloin miettiä, että millä oikeudella hän kieltää minua valokuvaamasta julkisella kadulla. Ehkä hän pelkäsi minun olevan toimittaja ja julkaisevan hänen kuvansa jossain. Toisaalta, mitä laitonta tai pahaa on siinä, että poimii ilmaisia kirjoja kadulta. Ellei hän sitten ollut laiton kirjatrokari. Kirjojen musta pörssi... Hmm. Kuka tietää? Pariisissa kaikki taitaa olla mahdollista.

Tällaisia sattumuksia ja jorinoita tällä kertaa. Kirjoittelen pian taas lisää, vaikka siihen saattaakin kulua hetki. Olen nimittäin loppuviikosta Suomessa pikavierailulla ja siksi Pariisin kuulumiset jäävät tällä viikolla vähäisiksi. Mutta uutta ja ihmeellistä tarinoitavaa ilmaantuu varmasti pian. Siihen asti bisous à tous et beaucoup de soleil! XXX

Trois petites histoires sur la vie à Paris

Tässäpä on teille kolme pientä tarinaa pariisilaisesta arjestani tämän viikon varrelta. Sade sai aikaan inspiraation ja siksi tekstit ovat ikään kuin minikokoisia novelleja. S'il vous plaît, mes amours.


Pieni kohtaaminen

Vatsani kurnii. Minulla on nälkä. On maanantai-ilta ja kello on seitsemän. Illallisaika, sillä lounaasta on kulunut jo useampi tunti. En kuitenkaan voi vielä syödä, sillä en ole kotona, vaan vasta kotimatkalla. Olen kuluttanut aikaa kiertelemällä kaupoissa etsimässä viimeisiä löytöjä alennusmyynneistä. Kävelen Louvren kohdalla, kun nälkä käy sietämättömäksi. Edessä näkyy supermarketti, josta päätän hakea jotain pientä välipalaa jaksaakseni kävellä vielä muutaman kilomterin kotiin.

Pyörin kaupan hyllyjen välissä. Mitä oikein haluaisin? Jotain nopeaa ja helposti syötävää. Päädyn ostamaan pussillisen briocheja, ranskalaista pullaa. Pussi ei maksa paljon ja siinä on yli kymmenen pullaa. Maksan ostokseni ja jatkan kulkuani pussia samalla avaten. Olen saanut pussin auki ja ottamassa ensimmäistä pullaa ulos, kun vastaan kävelee kaksi nuorta romanityttöä. He ovat kerjäläisiä, näen sen heti heidän vaatteistaan. Toinen heistä kiinnittää katseensa pullapussiini ja hänen silmänsä alkavat loistaa. Hän lähestyy minua kohteliaasti ja pyytää saada yhden briochen. Annan sen hänelle ja ojennan toisen hänen ystävälleen. Tytöt kiittävät kohteliaasti ja jatkavat matkaansa, minä omaani. Askelet etenevät tasaiseen tahtiin, mutta mielessäni kummittelee tuo pieni kohtaaminen.

Mutustelen pullaa ja pohdin, kuinka etuoikeutettu olenkaan. Minun ei tarvitse miettiä, mistä hankin seuraavan ateriani tai mihin kallistan pääni ensi yöksi. Kotona Boulevard Saint-Michelellä minua odottaa pastaillallinen ja juustoja. Palanpainikkeeksi voin nauttia viiniä. Minulla on lämmin vuode ja ruokaa jääkaapissa. Sekä rahaa lompakossa. Sillä voin ostaa lisää ruokaa. Pariisissa kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Kaduilla elää ihmisiä, jotka joutuvat kerjäämään sekä ruokansa että muun elantonsa. On alkoholisteja, huumeidenkäyttäjiä, laittomia maahanmuuttajia, siirtolaisia, elämäntapataiteilijoita... Miehiä, naisia, jopa lapsia... Ihmiset nukkuvat pahvilaatikoissa, rikkinäisillä patjoilla metrotunneleissa, kadunkulmissa, roskiksissa. Samaan aikaan toinen puoli kaupungista syö kotonan tai ravintoloissa. Tai he poikkeavat kauppaan tai bistroon syödäkseen ruokaa kadulla, kuten minä. Kuulun kaikilla mittareilla niihin onnekkaisiin pariisilaisiin, joiden ei tarvitse miettiä seuraavan aterian hankintaa. Se on meille itsestäänselvyys.

Ajatuksissani pysähdyn. Kuinka onnekas olenkaan niin monessa suhteessa. Kiitän Luojaani siitä, että saan olla tässä ja nyt. Kiitän Häntä myös siitä, että sain elävän muistutuksen elämäni hyvästä järjestyksestä. Päätän, että ensi syksynä menen tekemään jotain vapaaehtoistyötä. Vaikkapa soppakeittiöön. Haluan jollain tavalla auttaa niitä, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin minulla. Tiedän, että en voi tehdä paljon. Mutta kuitenkin jotakin. Mieleeni nousee minulle niin rakas Franciscus Assisilainen ja hänen opetuksensa köyhien auttamisesta. Toivon, että edes pieni murunen Franciscuksen henkeä siirtyisi minuun, jotta voisin auttaa lähimmäisiäni. Auttamisenhan ei tarvitse olla mitään suurta tai mullistavaa. Pieni pala pullaakin riittää.


Sateinen iltapäivä

Työpäivä on päättynyt. Kello on melkein puoli kuusi ja sää on heinäkuuksi harvinaisen surkea, sillä vettä sataa kaatamalla. Iloisen väriset sateenvarjot täyttävät kadut. Kaivan oman varjoni esiin, siinä on värikkäitä kukkia vaalealla pohjalla. Olen aamulla nähnyt samanlaisen varjon vastaantulleella tytöllä. Hymyilimme ohittaessamme toisemme. Hennes&Mauritz pakottaa kaikki samanlaiseen muotiin, jopa sateenvarjoissa. Vesi ropisee katoille ja jalkakäytävälle. Bussipysäkin katoksessa värjöttelee tuttu kolmen hengen kodittomien ryhmä. Heillä on koko omaisuus mukanaan ja he yrittävät pitää sen kuivana kaatosateessa. Kuljen ohitse ja mielessäni häivähtää säälintunne. Kuinka onnekas olenkaan, kun minulla on katto pääni päällä. Kävelen kohti kotia. Matkaa on nelisen kilometriä ja kävelen sen sateessa enemmän kuin mielelläni. Sade ei häiritse minua, sillä se rauhoittaa kadut ja mielen. Sateen tuoksu muistuttaa luonnon mahdista jopa keskellä suurkaupunkia. Elämä rytmittyy luonnonolojen ympärille halusimmepa tai emme.

Kuljen kohti kotia eri reittiä kuin normaalisti. Tarkoituksenani on pysähtyä matkan varrella tutustumaan Pariisin vanhimpaan tavarataloon Le Bon Marchéen. Se on avattu jo vuonna 1838 ja on yksi maailman vanhimmista tavarataloista. Matka taittuu nopeasti. Kävelen suoraan sisään ja huomaan olevani ruokaosastolla. En minä tänne halunnut, vaan vaatekaupan puolelle. Yritän etsiä tietäni ylempiin kerroksiin, mutta turhaan. Ruokaosasato on valtava ja täynnä toinen toistaan kiinnostavampia herkkuja. En kuitenkaan jää tiskien ääreen ihmettelemään kaikkia maukkaita ihanuuksia, vaan poistun ulos samasta ovesta kuin olin sisään tullutkin. Huomaan viereisessä rakennuksessa tavaratalon jatkuvan ja puikkelehdin sateisella kadulla ohikulkijoiden lomitse kohti sisäänkäyntiä. Ovensuussa on tummapukuisia vartijoita savukkeella.

Pääsen ovesta sisään ja imen itseeni tavaratalon tunnelmaa. Se on ylellinen ja kallis. Värikkäät punaiset kyltit mainostavat alennusmyyntejä, mutta en näe alennuskoreja missään. Suunnistan kohti liukuportaita ja ylempiin kerroksiin. Kaikki tavaratalot kaikkialla maailmassa ovat samanlaisia. Alakerrassa on hajuvesi- ja kosmetiikkaosasto. Ensimmäisessä kerroksessa naisten muoti ja joskus myös kengät. Monessa suuressa pariisilaisessa tavaratalossa, kuten Galleries La Fayettessa ja Printempsilla ensimmäinen kerros esittelee huippusuunnittelijoiden luomuksia ja merkkejä. Le Bon Marché on pienempi ja ensimmäisessä kerroksessa on kaikki naisten muoti kengät mukaanluettuna.

Kävelen ja katselen niin kuin usein tavarataloissa. Silmiini osuu tuttuja merkkejä. Stella McCartney, Kenzo, Tara Jarmon, Vivianne Westwood, Dior... Merkkejä on loputtomiin ja kaikki on siististi ja kauniisti laitettu omiksi osastoikseen. Jokaisen merkin luona on siististi ja tyylikkäästi meikattu ja kammattu myyjä valmiina palvelemaan. Kuljen merkkivaatteiden keskellä ja vilkaisen huvikseni muutamaa hintalappua. Melkein nauran ääneen. Tavallisen näköinen pusakkatakki maksaa normaalisti yli 800€. Alennettuna sen hinta on "vain" 420€ ja päälle vielä kahdenkymmenen prosentin alennus. Siinä menisi kuukauden vuokrarahat, käy ajatus mielessäni.

Jatkan matkaani ja tunnen olevani aivan väärässä paikassa kaiken luksuksen keskellä. Minulla on ylläni legginssit (H&M), valkoinen hame (Camaíeu), musta t-paita (Forever 21), musta neule (Bershka) ja katukaupasta ostamani 10€ maksaneet ballerinat, jotka ovat sateesta läpimärät. Kaikki vaatteeni ovat arviolta maksaneet yhteensä 40€. Kallein omistamani asuste on 75€ maksanut Desigualin käsilaukku.

Halvat vaatteet eivät kuitenkaan paljasta muille asiakkaille tai myyjille minun olevan rutiköyhä, joten jatkan tutkimusretkeäni haute couture -luomusten keskellä. Ohitseni kulkee tylsistyneen oloinen nainen jack russell -terrieriä taluttaen. Hän vilkaiseen Kenzon vaatteita ja jatkaa matkaansa koira vanavedessään. Mietin, että onkohan hänellä oikeasti varaa näihin vaatteisiin ja mitä hän mahtaa tehdä työkseen. Kuljen eteenpäin ja saavun kenkäosastolle. Silmäilen hauskannäköisiä mustia sandaaleja ja erehdyn katsomaan hintalappua. Yli sata euroa alennuksen kanssa. Laitan kengän paikoilleen ja päätän, että nyt riittää. Suunnistan kohti liukuportaita ja alaspäin kohti ulko-ovea. Lähimmälle ovelle päästyäni menen ulos helpotuksesta huokaisten. Ei ollut minun ostospaikkani Le Bon Marché. Liian kallista, fiiniä ja jotenkin kliinistä.

Kaivan sateenvarjoni esiin ja kotimatka jatkuu. Ohitan jonkin Pariisin lukuisista yliopistoista ja huomaan erkkeri-ikkunoilla pahvilaatikoita. Ne ovat täynnä kirjoja, joita kuka tahansa ohikulkija voisi poimia mukaansa. Pysähdyn hetkeksi penkomaan laatikoiden sisältöä. Täältä voisi tehdä löytöjä. Kirjat ovat suhteellisen hyväkuntoisia joskin sateesta kosteita. Melkein jo otan mukaani Harry Potter ja Feeniksin kilta
-kirjan ranskankielisen painoksen, mutta tulen pian toisiin aatoksiin. En tarvitse kyseistä kirjaa, vaan jätän sen seuraavalle ohikulkijalle. Toivottavasti kirja löytää uuden kodin.

Rue Fourin päättyessä saavun Boulevard Saint-Germainelle. Autojen ja ihmisten määrä kasvaa. Saan koko ajan väistellä sateenvarjoja ja varoa omallani muita kadulla kulkijoita. Ohitan useita kauppoja. Kaikissa mainostetaan alen viimeisiä hetkiä. Pienet putiikit houkuttelevat katsomaan, mutta hinnat pitävät minut poissa ostoksilta. Mietin, että kyllä niihin kaikkiin varmasti riittää asiakkaita Pariisin miljoonien ihmisten joukosta. Lähellä kotikatuni Boulevard Saint-Michelen kulmaa huomaan FNACin liikkeen. Kyseinen ketju myy elokuvia, kirjoja, musiikkia ja muuta viihdettä. Poikkean sisälle kurkistelemaan mahdollisia tarjouksia. DVD-osastolla minua tervehtii Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu -elokuvan mahtipontinen musiikki. Tunnistan elokuvan kohtauksenkin, joka televisoruudulta näkyy. Siinä sytytetään kokot, jotta Rohan tulisi Gondorin avuksi. Kohtaus on yksi lemppareistani. Hymyilen ja katselen elokuvatarjontaa. Mitään en osta, sillä hinnat ovat suhteellisen kalliit. Halvimmat elokuvat saisi kymmenellä eurolla. Käännyn kannoillani ja suuntaan alakertaan. Ulko-ovella kohtelias herra avaa oven sekä minulle että eräälle toiselle nuorelle naiselle. Kiitän sanomalla merci ja hymyilemällä ystävällisesti. Saan vastaukseksi tutun je vous en prien (olkaa hyvä). Hymyilen ja ajattelen, että kyllä on mukavaa elää maassa, jossa ollaan näin kohteliaita.

Saavun Boulevard Saint-Michelelle. Melkein kotona. Poikkean Monoprix-supermarkettiin ostamaan patonkia ja juustoa. Mukaan lähtee myös kahvipaketti Suomeen tuliaisiksi sekä pullollinen Bordeux'n punaviiniä. Pullo maksaa alle kaksi euroa ja osoittautuu ihan maukkaaksi punaviiniksi. Kaupasta selvittyäni matka jatkuu. Sade on melkein lakannut ja aurinko kurkistelee pilvien takaa. Kenkäni ovat läpimärät ja ajatus kuivista sukista lämmittää mieltä ja varpaita jo etukäteen. Vielä muutama risteys ja kadunylitys, sitten olen perillä. Ulkoportin koodi on jo muistissa, samoin ulko-oven ovikoodi. Nousen portaat ja kaivan avaimia esiin. Avaimenperät kilisevät kilpaa tippuvien vesipisaroiden kanssa. Avain kääntyy lukossa ja kissa on ovella vastassa. Tervetuloa kotiin.


Pariisilainen aamukävely

Matka alkaa kotiovelta, jonka käännän lukkoon. Olen sanonut heihei kissalle ja lähden töihin tasan klo 8.30. Juoksen portaat alas, askel on keveä. Ulkona ei tänään sada, mutta ilma on kostea. Ei kylmä tai lämmin, vaan sateisen viileä. Matkalla ulkoportille ohitan gardenierin (vahtimestari). Bonjour, monsieur. Bonjour, madame. Ulkoportti aukeaa ja astun kadulle. On vielä hiljaista, vaikka ihmisiä onkin näkyvissä. Ylitän suojatien matkallani Luxemburgin puistoon. Metroasemalta nousee nuori mies, joka on selvästi turisti. Hänellä on eksynyt ilme ja Pariisin kartta kädessään. Hän pysäyttää edelläni kulkeneen herran kysyäkseen apua. Hymyilyttää, sillä tämä on tavanomaista Pariisin sokkeloisilla kaduilla.

Luxemburgin puistossa on rauhallista. Edessä näkyy suuri turistiryhmä ja hölkkääjiä juoksee puiston hiekkateillä. Puutarhurit ovat työssään. Nurmikko on kuin vihreää samettia. Kukat kukkivat violetteina ja oransseina. Edessäni siintää Eiffel-tornin huippu. Sitä kohti olen menossa. Vasemmalla puolellani näkyy Montparnassen torni. Ruma pilvenpiirtäjä, mutta loistava maamerkki. Kävelen puiston läpi ohittaen matkallani senaatin, jota santarmit vartioivat. Hölkkääjiä juoksee joka puolella. Olen ainoa kävelijä santarmien lisäksi. Puistossa tuoksuu sade. Aamu on kaunis, vaikka taivaalla onkin harmaita pilviä.

Puisto jää taakse ja matka pitkän pitkää rue Vaugirardia pitkin alkaa. Vaugirard on Pariisin pisin katu. Suojatiellä eteeni tulee kolmen hengen perhe. Turisteja, jotka kävelevät hitaasti tukkien samalla jalkakäytävän. Huokaisen. Aina sama juttu. Ohitan turistit autotien kautta ja jatkan matkaani. Askel on nopea, sillä reitti on tuttu. Ensimmäisenä työpäivänä luin matkalla karttaa, mutta enää ei tarvitse. Muita työmatkalaisia menee ohi ja tulee vastaan. Kaikilla tuntuu olevan kiire. Joillakin on kuulokkeet korvillaan, toiset puhuvat kännykkään. Hajuvesi, cologne ja tupakka tuoksuvat. Tuoksunkohan minäkin hajuvedelle ohikulkijoiden iloksi tai kauhuksi? Tuoksut sekoittuvat kahvin ja croissanttien huumaavaan aromiin. Ne ovat aamun tuoksuja ja makuja. Kahvilat ovat jo auki ja niiden terasseilla istuu ihmisiä. Leipomoissakin riittää asiakkaita ja useammin kuin kerran näkyy patonkia kantava herra tai rouva. Itse en ole nälkäinen, nautin vain leipomusten tuoksusta.

Matka jatkuu. Liikenne vilkastuu koko ajan. Skoottereita, pakettiautoja, muutama rekka ja jatkuva jono henkilöautoja. Minneköhän kaikki ovat matkalla? Liikenteen virta on katkeamaton. Torvet soivat ja moottorit hyrisevät. Liikennesääntöjä noudatetaan luovasti. Skootterit menevät sieltä mistä pääsevät. Jalankulkijana kävelen useammin kuin kerran punaisia päin, jos autoja ei tule. Niin Pariisissa tehdään. Joistakin autoista huomaan kuljettajien vilkaisevan minua. Vaalea nainen herättää täällä huomiota. Joskus autoista vilkutetaan, töötätään torvea tai hymyillään. Tänään ei tapahdu mitään ihmeellistä muutamaa merkitsevää katsetta lukuunottamatta.

Kävelen reippaasti. Sivusta eteeni kaartaa rouva kehitysvammaisen lapsen kanssa. Olen törmäämäisilläni lapseen, mutta väistän viime hetkellä. Sanon pardon ja ohitan äidin ja lapsen toiselta puoleta. Rouva pyytelee anteeksi, ettei katsonut tarkemmin jalkakäytävän liikennettä. Sanon, että ei ei, vika oli minun ja jatkan anteeksipyyntöjen jälkeen matkaani. Olen jo melkein perillä. Enää Boulevard Pasteurin ylitys ja muutama kortteli. Pasteurin metroasemalta nousee ihmisiä tasaisena virtana. Ruuhkaa ei kuitenkaan pääse syntymään, vaan jalkakäytävällä on hyvin tilaa. Naurattaa. Pariisin liikenne alkaa olla jo arkipäivää, vaikka se jaksaakin yhä ihmetyttää ja kummastuttaa pientä jalankulkijaa.

Enää yksi kortteli ja sitten olen perillä. Rue Vaugirardilla autot etenevät tasaisena jonona. Pellavapäinen nuorukainen ohittaa minut kiireisin askelin. Hänellä on vaaleat enkelikiharat ja mietteliäs ilme. Onkohan hän unohtanut jotain tärkeää? Suojatien kohdalla pysähdyn kiltisti odottamaan ylipääsyä. Vieressäni seisovalla vatsakkaalla herralla on tupakka suussaan. Pariisilaiset tupakoivat suhteellisen paljon, ajattelen. Yleensä se ei haittaa minua, mutta välillä tupakantuoksu on pistävä. Joskus haistaa myös sikarin makeamman ja raskaamman tuoksun. Tänä aamuna olen kuitenkin nähnyt ja haistanut vain tupakan useamman kuin yhden kanssaliikkujan matkassa.

Unesco-rakennus siintää jo edessäni. Enää rue Lecourben ylitys ja sitten olen perillä. Risteyksessä olevassa kahvila Roi du Caféssa on muovit terassin ympärillä sateensuojana. Tänään ei sada ja terassilla istuu muutama ihminen kahvia nauttimassa. Ovella seisoo komea tummakutrinen mies vaaleanpunaisessa paidassa. Hänellä on hieman kiharat hiukset ja kello viiden sänki. Ohittaessani hänet ajattelen, että kyllä ihmiset ovat kauniita. Ja hyvin pukeutuvia. Pariisissa näkee kaikenlaisia vaatteita, mutta päällimäinen vaikutelma on silti chic (tyylikäs). Ei tuulipukuja tai verkkareita, vaan siistiä ja asiallista pukeutumista persoonallisin maustein. Itse yritän noudattaa tätä linjaa ja olen siinä ehkä onnistunutkin. Käännyn katsomaan taakseni ohittaessani tuon komean miehen. Hän seisoo yhä kahvilan ovella ja katsoo minua. Silmämme kohtaavat nanosekunnin ajaksi ja sitten katseemme kääntyvät pois. Minä ylitän kadun ja hän jää kahvilan ovelle seisomaan. Unesco näkyy jo. Astun portista sisälle henkilökorttia näyttämällä. Olen saapunut perille. Työpäivä voi alkaa.

Paris - un kaléidoscope

Bonjour mes cheris! :) Tässäpä taas hieman jutun juurta ja tarinointia Pariisin arjesta. Juttu on aika poukkoilevaa, sillä olen viikon varrelle kasannut tänne kaikenlaisia huomioita, joita Eiffelin kaupungista on kertynyt. Teksti on siksi aika irtonaista ja ennemmän ehkä lista kuin konkreettinen tarina. Mutta kukin päättäköön itse. Alors, on va commancer! :)

Viikko on kulunut sekä töissä että vapaa-ajan rienoissa. molemmilla tahoilla tahti on huomattavasti hiljentynyt ensimmäisestä viikosta, sillä alkava loma-aika tuudittaa kaupunkia kohti rauhallisempaa ajanjaksoa. Sää on ollut yhtä oikukas kuin Pariisin liikenne eli väliin paistaa aurinko ja väliin taas sataa. Lauantaina vettä tuli kuin saavista kaatamalla, mutta se ei oikeastaan haitannut. Päinvastoin oli mukavaa, kun kadulla oli kerrankin tilaa kävellä. Ja Pariisi sateella on yhtä kaunis kuin Pariisi auringossa. Olisi silti mukavaa, jos lämpötilat kipuaisivat hellelukemiin alle 20 asteen sijaan. Tuntuu kuin eläisi syksyä eikä keskikesää. Mutta toisaalta mitä väliä, kun töissä olen joka tapauksessa, satoi tai paistoi.

Alennusmyyntiaika jatkuu ja sen puitteissa minäkin olen jatkanut shoppailukierrostani Pariisin putiikeissa ja tavarataloissa. Viikonlopuna piipahdin La Défencen alueella länsi-Pariisissa isossa ostoskeskuksessa, mutten löytänyt oikeastaan mitään. Sen sijaan tuhlasin viikolla rahojani Desigualin keskustan liikkeessä ja ostin ihanan syystakin pilkkahintaan eli 60 eurolla. Desigual on yksi lempimerkkini ja melkein hihkuin riemusta liikkeen alennuslaareja penkoessani. Takin lisäksi mitään muuta istuvaa tai sopivaa ei liikkeestä kuitenkaan löytynyt, joten lompakko sai huokaista helpotuksesta. Alennusmyynnit ovat kuitenkin tarjonneet parastaan ja alennukset ovat täällä erinomaiset. Parhaillaan eletään alen viimeisiä hetkiä, joten tavaraa saa jopa 70%- alennuksella. Eikä siis puhuta nyt mistään räteistä ja lumpuista, vaan ihan merkkitavarasta. Alan vähitellen ymmärtää miksi Pariisia pidetään shoppailijan paratiisina.

Muutenkin täällä saa rahansa tuhlattua kuin vaatteisiin. Kirjojen ystävä minussa huokaa syvään onnesta, sillä asun Saint-Germainen kirjakauppa-alueen tuntumassa. Antikvariaateista voi tehdä loistavia löytöjä ja hinnat eivät todellakaan päätä huimaa. Oma löytöni oli Schindlerin listan ranskankielinen kovakantinen kirja hintaan 20 senttiä. Ja hyväkuntoinen kuin mikä. Kirjoista ei muutenkaan tunnu olevan pulaa, sillä niitä näkee jopa kadulla lastattuna pahvilaatikoihin, joista halukkaat voivat niitä käydä dyykkaamassa. Itse en ole tähän vielä sortunut, mutta joku kaunis päivä sekin hetki varmasti koittaa.

Tästä aiheesta pääsen luontevasti muuhun roskistarinointiin, sillä dyykkaus ei todellakaan ole harvinainen ilmiö Pariisissa. Olen useamminkin kuin kerran nähnyt jonkun kaivelevan roskiksesta tavaraa. Tätä tapahtuu eri puolella kaupunkia ja läheskään aina kyseessä eivät ole köyhät kadun asukit tai kerjäläiset, vaan ihan siististi pukeutuneet ihmiset. Köyhyys ja kurjuus sekä rikkaus ja vauraus elävät Pariisissa muutenkin rintarinnan, sillä kodittomia ja kerjäläisiä näkee joka puolella kaupunkia. Metrotunneleissa ja j itse junissa musisoivat köyhät romanit, kaduilla nukkuu jos jonkinmoista tallaajaa ja kerjäläisiä on monessakin kadunkulmassa. Oma lukunsa ovat yritteliäät (laittomat) siirtolaiset, jotka kaupittelevat milloin sateenvarjoja ja vesipuolloja, milloin taas viinipulloja puistoissa ja kadunvarsilla. Samalla kadulla ja samassa puistossa sitten tallustelevat vauraat pariisilaiset Armanin puvuissaan tai korkokengissään Louis Vuittonin käsilaukku olalla heiluen. Rikkauden ja köyhyyden vastakohta on tässä kaupungissä välillä kauhean räikeä. Toisaalta tässä ei ole mitään uutta Ranskan tai Pariisin taivaan alla, sillä alkoihan vallankumouskin aikoinaan siitä, että kansa näki nälkää herrojen syödessä kultalautasilta linnoissaan. Silti sosiaalinen eriarvoisuus vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa korostavassa maassa tuntuu välillä shokeeraavalta. Tai ainakin minun sydämeni huokaa hiljaa joka kerta nähdessäni paljasjalkaisen kerjäläisen tai metroasemalla sekalaisen kasan patjoja ja peittoja merkkinä jonkun kodista.

Töissä on mennyt mukavasti, vaikka hommaa on viime aikoina ollut vähän lomien alkaessa. Viime viikon kansallispäivä (14.7.) oli Ranskassa julkinen vapaapäivä, mutta meidän delegaatiomme teki töitä tavalliseen tapaan. Me näet noudatamme Suomen kalenteria paikallisen kalenterin sijaan. Emme olleet ihan ainoita Unesco-rakennuksessa, mutta melkein. Oli aika aavemaista, kun talossa ei tuntunut olevan ketään muita. Töitä kuitenkin riitti sinä päivänä ja saimmepa olla rauhassa kansallispäivän hässäkältä. Champs-Elyséellä oli ollut sotilasparaati ja Eiffel-tornin juurella ilmaiskonsertti. Missasin molemmat osittain töiden osittain oman tahtoni vuoksi. Pariisissa on muutenkin paljon ihmisiä, joten ihan ehdoin tahdoin en halunnut lähteä väkijoukkoon ryysäämään. Sitäpaitsi paraatin näki illalla tv-uutisista ja konserttikin esitettiin televisiosa suorana lähetyksenä. Mukavampaa näin. :)

Viime viikon maanantai oli hauska työpäivä, sillä silloin teimme työhyvinvoinnin nimissä retken kaupungin ulkopuolelle Yvellinesin seudulle noin 40 kilometriä Pariisista länteen. Kyseisellä alueella sijaitsee Maison Louis Carré, joka on Alvar Aallon suunnittelema yksitysikoti ja ainoa Aallon rakennus Ranskassa. Talo oli hyvin aaltomainen ja aavemaisella tavalla erittäin suomalainen. Puurakenteita ja 1950-luvun suomalaista rakennustyyliä. Päivä kului työjuttujen , herkullisen lounaan (ankkaa, naminami :D) ja talokierroksen merkeissä. Naapurissakin piipahdimme, sillä siinä sijaitsee Euroopan unionin isän Jean Monnetin kotitalo. Sen tyyli oli taas tunnistettavan ranskalainen ja minusta paljon viehättävämpi kuin Aallon moderni luomus. Päivä oli oikein hauska työpäivä ja oli mukavaa päästä näkemään maailmaa Pariisin ulkopuolella, niin ihanaa kuin suurkaupungissa onkin olla.

Unesco on myös tuonut paluun parin vuoden takaiseen TYT-arkeen ja etenkin kokoustamiseen. Niitä tässä talossa riittää, sillä hiljaista kesäaikaa lukuunottamatta kokouksia kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä järjestetään joka välissä. Olen jo kahden viikon aikana päässyt hyvälle hajulle siitä, että kansainvälisen suurjärjestön kokoukset ovat samanlaisia kuin missä tahansa pienemmässä organisaatiossa. Kaikki asiat tuntuvat olevan toinen toistaan tärkeämpiä, jokaisen on saatava sanoa sanansa ja konkretia ja pointti katoavat keskustelusta hyvin äkkiä. Kielten sekamelska ja tulkkaus eivät tahtia haittaa, vaan päinvastoin asioista keskustellaan vieläkin enemmän ja jokaisesta sanamuodosta pitää vääntää kättä. Byrokratia on byrokratiaa oltiin sitten missä tahansa. Tervetuloa takaisin TYT-arki ja asioiden loputon vääntäminen ja kääntäminen!

Viime ja edellisviikon kokousrumbasta toipuessani piristin itseäni sivistyksen ja kulttuuriperinnön voimin eli kävin Louvressa. Sinne pääsee ilmaiseksi, jos on alle 25-vuotias ja EU-kansalainen. Tällainen diili sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä se tarkoittaa ilmaisia vierailuja Louvreen koska tahansa minua huvittaa. Taidefiilis iski viime keskiviikkona, jolloin poikkesin tuohon maailman kolmanneksi suurimpaan museoon töiden jälkeen illalla. Jonot eivät olleet ihan kauhean hurjat, vaikka populaa sisällä riittikin. Muiden turistien tavoin kuljin museon sokkeloisilla käytävillä kartan kanssa ja meinasin siitä huolimatta eksyä. Apua olisin saanut ystävälliseltä vartijalta, mutta siinä vaiheessa luulin vielä olevani kartalla. Kaikki mikä pitikin löytyä kuitenkin löytyi lopulta ja sain kuin sainkin huokailla Mona Lisan, Nike-patsaan, Milon Venuksen, Hammurabin lain, assyrialaisten veistosten ja Rubensin maalausten edessä. Louvre on mieletön paikka jo senkin takia, että siellä pääsee matkustamaan ajassa taaksepäin tuhansia vuosia. On lähes käsittämätöntä, että niin monta ihmiskunnnan historian aarretta on kasattu yhteen paikkaan. Visiitti oli oikein onnistunut ärsyttäviä turistiryhmiä lukuuottamatta. Olisin halunnut kulkea ja katsella kaikkea rauhassa, mutta (muut) turistit tulivat aina tielle. Saisinpa kerran olla Louvressa yksin kaiken sen kauneuden keskellä vailla muita eläviä sieluja.

Tästäpä jatkan otollisen aasinsillan kautta valittamaan turistipaljoudesta, joka vaivaa kaupunkia jatkuvan flunssan tavoin. Turisteja on Pariisissa kaikkialla. Siis ihan kaikkialla. Minne tahansa meneekin, heitä näkee.Tai jos ei näe, niin kuulee. Viimeisen parin viikon aikana olen Unesco-duunin ohella kuullut kaduilla useampia kieliä kuin koskaan. Italia, ranska, espanja, amerikanenglanti, brittienglanti, saksa, norja, tanska, ruotsi, suomi, venäjä, portugali, kiina, japani, hindi... Lista jatkuu ja on yhtä loputon kuin turistien virta. Älkää käsittäkö väärin, minulla ei ole mitään turisteja vastaan. Olenhan itsekin tavallaan turisti. En vain välillä jaksa sitä, kuinka turistit kasautuvat samoihin paikkoihin ja vaikeuttavat tavallisten pariisilaisten arkielämää. Karttaa ei tarvitse pysähtyä lukemaan keskellä katua. Liukuportaiden yläpäähän ei tarvitse jäädä pohtimaan, minne sitä seuraavaksi pitäisi mennä. Kapealla jalkakaäytävällä ei tarvitse kävellä rinnakkain, niin että kukaan muu ei mahdu ohi. Valokuvia ei tarvitse ottaa joka välissä niin, että jonkun on mentävä jokaiseen kuvaan poseeraamaan. Metrossa ei tarvitse tukkia ovea matkalaukuilla. Tiedän, tiedän... Olen itsekin sortunut kaikkiin noihin virheisiin ollessani turisti. Mutta nyt aion parantaa tapani ja olla ei-turistimainen turisti seuraavan kerran, kun matkustan.

Ja ovat turistit antaneet minulle myös iloa. Olen jo useammin kuin kerran päässyt neuvomaan tietä milloin kenellekin. Hauskin kysymys oli viime viikolla Luxemburgin puiston kohdalla, kun eräs ranskalainen nuoripari tiedusteli, miten pääsee Seine-joelle. Kinkkisempiä kysymyksiä ovat puolestaan olleet tietyt kadut. Silloinkin olen yrittänyt auttaa ja kaivanut kartan esiin käsilaukusta. Olemme sitten kysyjän kanssa yhdessä pähkäilleet mahdollista reittiä oikeaan paikkaan. Viime viikolla pääsin myös vanhan tutun harrastuksen pariin eli ottamaan valokuvia turisteista. Kaikkailla maailmassa olen saanut tätä tehtävää harjoittaa ja viime viikolla kaksi nuorta kundia pysäytti minut Eiffel-tornin lähellä ja pyysi ottamaan heistä valokuvan. Suostuin ilman muuta, sillä teen niin aina. Sen sijaan en suostunut yhteiskuvaan toisen kundin kanssa, vaikka hän kovasti pyysi. Koin, etten ole kuvaan tarpeeksi pariisilainen ja sitäpaitsi valokuva oli samalla (hiukan ontuva) yritys pokata minua. Saman päivän pokaussessio vol. 2 oli tupakkapummaus. Siihen totesin iloisesti, etten polta ja jatkoin matkaani tyypin sinnikkäistä peräänhuuteluyrityksistä huolimatta. Sen sijaan lauantaina suostuin espanjalaisen herraseurueen valokuvamalliksi ja poseerasin seurueen erään herrasmiehen kanssa. Oli sateinen päivä ja olin ylittämässä Pont des artistesin kävelysiltaa, kun kuulin jonkun huutavan espanjaksi perääni. Noin kuusissakymmenissä oleva espanjalainen herra tiedusteli, vosiko señorita ystävällisesti otattaa itsestään kuvan seurueen erään herran kanssa. Suostuin, koska tilanne oli mielestäni niin hassu. Satoi kaatamalla vettä, herrat olivat hyväntuulisia ja minua nauratti, että joku jo toisen kerran samalla viikolla haluaa kuvauttaa itsensä minun kanssani. En mielestäni näytä kovin pariisilaiselta tai ranskalaiselta, mutta jotain fotogeneettistä minussa ilmeisesti on, kun kuvauspyyntöjä satelee. :) Tai sitten herrat vain pitävät vaaleaveriköistä valokuvissaan. Mene ja tiedä. Kuvaussession jälkeen toivottelimme espanjaksi puolin ja toisin hyvät illan jatkot ja jatkoimme matkaamme omiin suuntiimme.

Iloisten kokemusten joukkoon tulee liittää myös ranskalainen kohteliaisuus ja käytöstavat. Ihmisiä tervehditään kadulla, kaupassa, rappukäytävässä, kaikkialla. Ovia avataan ja metrossa pääsee yleensä istumaan naiset ensin -periaatteella. Hienoa ja kunnioitettavaa käytöstä kanssaihmisiltä. Näiden hyvien kokemusten oheen sain viime viikolla ensimmäisen maistiaisen kuuluisaa pariisilaista töykeyttä asiakaspalvelutilanteessa. Olin ollut Père-Lachaisen hautausmaalla kävelemässä ja katselemassa hautoja. (Näin mm. Oscar Wilden, Jim Morrisonin ja Marcel Proustin haudat.) Olin metroasemalla lähdössä jatkamaan matkaani metrolla eteenpäin, kun metroportti ilmoitti, ettei se hyväksy lippuani. Tämä ei ole mitenkään uutta, sillä pahviset kertaliput (joita minulla on käytössä ainakin tositaiseksi, koska matkustan metrolla niin vähän ja matkakorttiin voi ostaa vain kautta) demagnetisoituvat aina silloin tällöin ja lakkaavat toimimasta. Yleensä vika ei kuulemma ole lipussa, vaan itse portissa. En ollut ainoa matkustaja, jolle näin kävi. Siksipä liityin muiden matkustajien joukkoon palvelutiskin luokse ja toivoin saavani apua tilanteeseen. Tosin kuitenkin kävi, sillä tiskin takana istuvaa naista ei tippakaan kiinnostanut minun tai muiden matkustajien ongelmatilanne lippujen kanssa. Nainen oli ynseä, avasi tiskin vastentahtoisesti eikä antanut minkäänlaisia neuvoja lippuasian suhteen. Jotain hän sanoi ranskaksi ja osoitteli, mutten ymmärtänyt mitä. Koitin selittää tilannetta, mutta siitä hän vaikutti ärsyyntyvän entisestään. Lopulta turhaannuin koko tilanteeseen, lähdin pois tiskiltä ja puikahdin metroportista alakautta läpi. Pummilla matkustaminen ei ole Pariisin metrossa tavatonta, sillä useammin kuin kerran olen nähnyt miespuolisten matkustajien hyppivän porttien yli. Omat akrobaatin taitoni tai voimani eivät riitä ylihyppäämiseen, mutta tarpeeksi pienenä ja hoikkana mahdun alittamaan ja kiertämään metroportin. Näin tein siis Père-Lachaisen metreoasemalla asiakaspalvelun tylyydestä suivaantuneena. Ei ollut minun vikani, ettei lippuni toiminut eikä kukaan auttanut. Ilmainen metromatkani sujui portista läpipäästyäni oikein hyvin ja pääsin perille. Eikä kukaan kohtellut kulmiaan portin läpi kiemurrelessani tai kysellyt lippuani metrossa. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.

Sitten jälleen loppuun sekalainen seurakunta huomioita Pariisin arjesta:

- koirat: Niitä on paljon, ne ovat enimmäkseen käsilaukkukokoa ja ne ovat usein irti. Pariisilaiset tykkäävät koirista ja se näkyy. Koiria on kaikkialla, kaupoissa ja ravintoloissa myös sisällä. Kuten sanottua ne ovat käsilaukkukokoa eli usein pieniä. Omistajat taitavat kouluttaa ne hyvin, sillä ei ole harvinaista nähdä koiraa kadulla irti omistajansa vierellä tai edellä. Itse tein tuttavuutta Oscar-nimisen koiraotuksen kautta yksi päivä työmatkalla. Omistajana oli vanhempi rouva, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan ja moikkasin samalla Oscaria. Söpöjä otuksia ovat koirat. <3

- liikenne: Tästä aiheesta olen jo paasannut, tiedän sen. Mutta edelleen liikenne jaksaa ihmetyttää. Autoja, skoottereita, smarteja ja moottoripyöriä, polkupyöriä, potkulautoja ja jalankulkijoita... Hevosia ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt, kuten ei traktoreitakaan. Muuten Pariisissa on jos jonkinmoista kulkupeliä. Vauhti on kova, säännöt vain osviittaa ja sieltä mennään, mistä päästään. Jalankulkija pääsee yleensä kadun yli, mutta silloin on mentävä, kun ketään ei tule. Liikenneruuhkat ovat päivittäisiä eikä autojen määrä sanottavasti vähene illallakaan. Liikenteen vilkkaus ei minua kuitenkaan haittaa, melkeinpä päinvastoin nautin autojen paljoudesta ja suurkaupungin tunnelmasta. Joukkoliikenne on ainakin toistaiseksi toiminut omalla kohdallani kiitettävästi, vaikka ilmanlaatu metroissa ja busseissa on lievästi sanottuna kuumaa ja huonoa. Ei kuitenkaan valittamista, sillä sinne on päästy, minne on oltu menossa. Kävellen pääsee moneen paikkaan kätevimmin, vaikka etäisyyden Pariisissa ovatkin aika suuria. Hyötyliikunta on kuitenkin hyvästä. Saanpahan syödä juustoa ja juoda viiniä hyvällä omalla tunnolla. :) Ja parasta antia ovat olleet ilatlenkit Seinen varrella. Silloin Pariisi on tunnelmallisimmillaan. <3

- uskonto: Kirkkoja Pariisissa riittää ja on täällä myös moskeijoita ja synagogia. Kadulla näkee välistä nunnia, munkkeja ja pappeja. Burkhia ei ole vastaan tullut, sakonuhka on tainnut tehota. Sen sijaan musliminaisten hunnut ovat arkipäivää, samoin muslimimiesten pitkät parrat. Juutalaisten kipaakin näkee aina aika ajoin. Työmatkareittini varrella on muutama nunnaluostari ja lukuisa määrä kirkkoja. Pantheon on naapurissa. Sekuularissa Ranskassa uskonto näkyy ja tuntuu yhä edelleen.

- hengaus: Se on täällä kunniassaan. Puistoissa, silloilla, penkeillä, kirkkojenportailla, kahviloissa, baareissa... Kaikkialla notkuu ihmisiä näennäisesti tekemättä mitään. Se on mukavaa. Itsekin olen istuskellut puistossa vain nauttimassa päivästä. Mukava elämänasenne. Kiire on välillä kivaa, mutta kyllä rentous on aina parempi vaihtoehto. Tähän Pariisi tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Yllättävintä oli Pont des artistesin kävelysilta, joka kauniilla säällä oli täynnä piknikkansaa viinipulloineen ja eväineen. Hyvä, että sekaan mahtui kävelemään. Aluksi kummastelin tilannetta, mutta sitten tajusin paikan oivallisen sijainnin: siitä näkyy lähes kaikki keskeinen Pariisissa ja saa viettää piknikiä Seinen päällä. Ei hullumpi vaihtoehto kuluttaa kaunis kesäpäivä.

- tuijotus ja flirtti: Molempia riittää. Tämä perustuu täysin omiin kokemuksiini ja luulen, että se mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtuu vaaleasta tukasta. On Ranskassakin blondeja, mutta usein on kyllä se ainoa vaalea - jos ei henkilö, niin sitten nainen. Tästä huolimatta tuijotuksen määrä välillä hämää. Enimmäkseen se on myönteistä, mutta en voi kyllä sanoa nauttivani keski-ikäisten miesten kiinteästä töllöttämisestä, kun kuljen ohi. Minulla on hiukan sama reaktio kuin Italiassa aikanaan: toisaalta tuijotus ja huomio on imartelevaa, toisaalta ahdistavaa. Alan hiukan ymmärtää, miltä tummaihoisista tuntuu Suomessa, vaikka minuun kohdistettu huomio onkin lähes aina positiivista eikä negatiivista. Erilainen on kuitenkin aina erilainen ja täällä vaalea (nainen) on erilainen. Sen sijaan flirtti on mukava asia. Erityisesti se piristää päivää, kun se tulee yllätyksenä. Kuten yksi aamu Luxemburgin puistossa tai viime perjantaina kadulla. Pelkkä hymy ja merkitsevä katse riittivät. Tuli hyvä mieli. Tätä myös Suomeen, kiitos! :)

Noin, nyt on viikon aikaiset kuulumiset kirjattu muistiin ja tuotu kaiken kansan tietoisuuteen. Toivottavasti niistä oli iloa. :) Kuulemisiin pikasiiin jälleen viikon päästä. Siihen asti XXX. <3

Paris avec amour, joie de vivre, vin & amis vieux et nouveaux

Salut tout le monde! Poikkeuksellisesti kirjoitan jo nyt - alle viikko edellisen blogikirjoituksen jälkeen. Syynä tähän on se, että kuluneeseen viikkoon mahtuu mielettömän paljon kaikkea jännää ja mahtavaa kerrottavaa. Joten pidemmittä puheitta: Olipa kerran...

 Copyright: Bogi. <3

... Laura, joka muutti Pariisiin ja rakastui kaupunkiin ensimmäisen viikon aikana parantumattomasti. Syynä tähän on sekä kaupunki itsessään että kaikki ihanat ihmiset ja hauskat seikkailut, joita kuluneen viikon varrelle mahtuu. Unescossa on ollut ihanaa olla töissä, vaikka välillä onkin vaikeaa pysyä kaikista jutuista kärryillä. Työn parasta antia on kuitenkin vaihtelevuus sekä kansainvälisyys - jälkimmäinen sanan täydellisessä merkityksessä. Viikon aikana olen tavannut ihmisiä eri puolilta maapalloa enemmän kuin koskaan. Unesco on kuin maailma pienoiskoossa, kansalaisuuksia on kaikkialta. Viikon aikana olen saanut uusia ystäviä niin Ranskasta, Saksasta, Italiasta, Argentiinasta, Perusta, Sudanista, Unkarista, Suomesta, Tanskasta, Ruotsista, Norjasta, Hollannista ja Venäjältä. Olen puhunut kaikkia osaamiani kieliä ja niiden lisäksi kuunnellut sujuvasti norjaa ja tanskaa sekä turvautunut simultaanitulkkaukseen arabian ja venäjän kohdalla. Työskentely on ollut antoisaa, lennokasta, värikästä ja aivan mahtavaa. Ehkä tämä on uutudenviehätystä kaikki, mutta olen nauttinut joka hetkestä ja elänyt enemmän kuin täysillä kuluneen viikon aikana. Sen seurauksena silmiä painaa iso univelka, elimistö on sekaisin epäsäännöllisestä ateriarytmistä sekä alkoholista ja jalat ovat mustelmilla kaikenlaisten seikkailujen jälkeen. Mieli on kuitenkin kevyt ja onnellinen, hetkeäkään en vaihtaisi pois ja jokaisesta sekunnista olen ottanut ilon irti. :)

Syynä iloon ja mielen keveyteen on paitsi antoisa duuni, Pariisin upeus kaupunkina, elämäntilanteeni otollisuus vieraiden ihmisten elättinä ja onnellisuus suurkaupungin humussa elämisestä, myös uudet ihanat ihmiset, joita viikon aikana olen tavannut kasapäin. Unescossa on siis harjoittelijoita ympäri maailmaa ja heihin olen saanut ensimmäisen työviikkoni aikana ilon tutustua. Ihmiset ovat olleet sydämellisiä, avuliaita ja ihania. Yhdessä on käyty lounaalla, tutustuttu, kokoustettu ja vaihdettu kuulumisia. Olen syönyt italialaisen Riccardon valmistama pastaa, puhunut espanjaa argentiinalaisen tytön kanssa, tutustunut suomalaiseen Marianneen, mongertanut ruotsia ruotsalaisen Fridan kanssa, nauranut iloisesti unkarilaisen Bogin kanssa ja puhunut ranskaa saksalaisen Lisan kanssa. Ehdin pikaisesti nähdä myös edeltäjäni Tiina-Maijan ennen kuin hän palasi Suomeen. Toivottavasti tapaamme Tiinan kanssa pian, sillä olisi ollut ilo tutustua paremmin. Uusien ystävien lisäksi olen saanut nautti yhden vanhan rakkaan ystävän seurasta. Opiskelukaverini Antti asustaa kesän Pariisissa ja treffasimme viime viikolla seitsemän kuukauden tauon jälkeen. Oli ihanaa tavata tuttua ja tärkeää ystävää. Tykkäämme kumpikin Pariisista suunnattoman paljon ja koska Antti on täällä elokuun loppuun, kesästä tulee varmasti iloinen ja antoisa seikkailu.

Sitä se on kyllä olllut jo muutenkin, sillä keskiviikosta lakaen on tapahtunut kaikkea kiinnostavaa. Ja koska ollaan Ranskassa ja Pariisissa tähän tarinaan liittyy myös romantiikkaa. ;) Tapasimme Antin kanssa siis keskiviikkoiltana Tuileriesin puutarhassa, josta suuntasimme Pigalleen illallistamaan erääseen bistroon erinomaista kanasalaattia. Palanpainikkeena nautittu punaviini ei ollut parhaasta päästä, mutta paikka oli aivan mahtava. Mesta oli ihan täynnä ja tunnelma oli vapautuneen rento. Alkoholia kului ja ilmeisesti jotain muutakin, sillä joku yli-innokas herra oli nappaamassa minua avoimesta ikkunasta mukaansa kadulle. Tyyppi tarttui käsivarteeni ei kovakouraisesti, mutta kiitettävän lujaa kuitenkin. Onneksi Antti oli paikalla, niin vältyin suuremmilta ongelmilta. Blondit ovat täällä ilmeisesti kovassa huuudossa, sillä olemme suhteellisen harvinaisia tapauksia näillä leveysasteilla. Olen viikon aikana saanut kiitettävästi huomiota osakseni kadulla kulkiessani vuorokaudenajasta riippumatta. Lähikontaktiakin on otettu, mutta siitä kohta enemmän. :) Parhaimmillaan tai pahimmillaan meno muistuttaa Italian meininkiä: autoilijat tuijottavat, niistä töötötellään, kadulla heitellään kommentteja ja sainpahan jälleen kerran yhden lentosuukon eräältä rekkakuskilta. Huomion määrä on välillä hyvinkin hämmentävää, ihan kuin blondia naista ei olisi koskaan aiemmin nähty. :)

Huomista huolimatta en ole rajoittanut tekemisiäni tai pukeutumistani millään tavalla - Italiassa yritin välillä epätoivoissani käyttää hattua vaaleiden hiusten naamioimiseksi, huonoin tuloksin. Sen sijaan olen jatkanut elämääni tavalliseen tapaan, mitä nyt vähän rennommin kuin aiemmin. Antin kanssa illallistettuamme jatkoimme matkaamme Seinen rannoille, jossa istuimme parisen tuntia lähes puolille öin. Oli upeaa nauttia lämpimästä kesäyöstä, juoda rosé-viiniä, katsella Pariisiin valoja ja vastapäistä Louvrea sekä vilkutella ohiajaville turistilaivoille. Koska kyseinen ilta oli keskiviikko eli siis keskellä viikkoa ja meillä kummallakin oli töitä seuraavana päivänä, iltamme loppui suhteellisen aikaisin jo ennen puolta yötä. Antti lähti silloin suunnistamaan metrolle ja kotiin Montmarteen, minä puolestani päätin kävellä parin kilometrin kotimatkan Luxemburgin puiston luokse. Matkasta ei pitänyt tulla mitenkään ihmeellinen, mutta toisin kävi. :)

Kävelin rauhassa valaistua Seinen rantaa (jossa kulkee nonstop autoja ja ihmisiä), kun yksi kundi alkoi tehdä tuttavuutta. Nimi oli kuulemma Adriano ja minä olin hänestä kovin kaunis ja ihana. Muutaman viinilasillisen innoittamana tivasin häneltä ranskaksi, että miksi. Johtuiko se kenties valeasta tukasta vai mistä? Vaaleushan kiinnostavuuteeni oli syynä, tyyppi olisi kuulemma tehnyt mitä tahansa ja antanut minulle kaiken haluamani ollakseen kanssani. Hän rakasti blondeja. :) Tilanne alkoi olla jo huvittava. Ihan harmiton kundi tosin, sillä hän kysi kohteliaasti, että pelottaako minua kulkea hänen kanssaan. Retorisesti vastasin, että pitäisikö pelottaa. Ei kuulemma, sillä omien sanojensa mukaan hän on todella kiltti. Ja koska oli hänen synttärinsä, niin enkö lähtisi lasilliselle hänen kanssaan. Sinikkäästä vonkauksesta huolimatta pidin pintani ja herrasmiehenä kundi luovutti toivottaen hyvät illanjatkot. Vastasin samoilla sanoilla ja erosimme hyvissä väleisssä. Jatkoin kotimatkaani hymy huulilla ja päätin itsekseni, että seuraaava selvinpäin oleva ja hyvin käyttäytyvä pokaaja saa myöntävän vastauksen  kahville tai jotakin. Päätin, että täytyyhän tämä kokea kerta miehet avoimesti ja hyvinkin suoraan iskevät kadulla. :)

Pääsin toteuttamaan lupaukseni alle kymmenen minuuttia sen tekemisen jälkeeen. Olin kävelemässä kotia kohti ja vastaaan tuli suhteellisen hyvännäköinen kundi. Hymyilimme toisillemme ja jatkoimme kumpikin matkaamme eri suuntiin. Käännyin vielä kerran katsomaan taakseni ja näin tyypin menneen pankkiautomaatille. Hymähtelin itsekseni elämälle ja jatkoin matkaa. Olin päässyt ehkä muutama sata metriä eteenpäin, kun samainen kundi sai minut kiinni ja pyysi kahville. Tai siis ihan mihin tahansa. Normaalisti en suostuisi, mutta koska olin tehnyt lupauksen itselleni, veresssä oli vähän alkoholia, olin turvallisella alueella ja halusin kokeilla rajojani, niin suostuin tyypin ehdotukseen. Niin sitten istuimme kahvilla (hän tosin joi kokista ja minä appelsiinimehua) Pantheonin kupeessa ja juttelimme ranskaksi. Kysyin ihan suoraan, mitä hän oikein minusta haluaa ja miksi hän juoksi perääni. Hän hämmentyi hiukan, mutta vastasi rehellisesti. Olin kuulemma kaunis, olin hymyillyt ihanasti ja hän halusi kovasti tutustua minuun. Minua alkoi koko tilanne naurattaa ja sanoinkin ihan suoraan, ettei ole minulle normaalia käytöstä lähteä keskellä yötä kahville täysin tuntemattoman tyypin kanssa viisi minuuttia sen jälkeen, kun olimme tavanneet kadulla. Hän sanoi (en tiedä uskoako vai enkö), että ei hänkään normaalisti toimi niin, mutta olin ollut niin ihana, että hänen oli ollut pakko lähetä perääni. Tai jotain vastaavaa. :) Ilta loppui siihen, että hän sattoi minut kotiovelle ja sovimme jatkossa pitävämme yhteyttä, Kundi oli pankkialalla työskentelevä jacob, joka on Bordeauxsta kotoisin. Hän on asunut Pariisissa seitsemän vuotta ja mitä todennäköisemmin tapaamme toisemme ensi viikolla. Ehkä tämä on askel lähemmäksi unelmieni viinitilaa. :)

Torstaina olin illalla töiden jälkeen Unescossa kuuntelemassa ja katselemassa, kun venäläisestä laulajasta Alsou Abramovasta tehtiin Unescon musiikin rauhanlähettiläs. Alsou on kotimaassaan Venäjällä supersuosittu ja ilmeisen kuuluisa muuallakin maailmassa. Ainakin hän on tehnyt duettoja niin Enrique Iglesiaksen ja Bon Jovin kanssa kuin myös osallistunut Eurovisuihin viime vuosikymmenen puolivälissä. Menin tilaisuuteen venäläisen Antonin pyynnöstä, hän on harjoittelijana Unescon sihteeristössä. Hän oli paikalla myös ja hänellä oli mukanaan saksalainen ystävänsä Julia, jonka kanssa juttelimme ummet ja lammet kaikesta. Kielenä oli sillä kertaa englanti, vaikka ranskaakin tulee käytettyä päivittäin. Tilaisuus oli ihan ok, paikalla sai ilmaista shamppanjaa sekä herkullista cocktail-ruokaa. Söin mm. elämäni ensimmäisen macraoon-leivoksen, joka oli aika äkkimakea. Bonuksena tilaisuudesta lähti mukaan Alsou Abramovan nimikirjoitus sekä yhteispotretti hänen kanssaan. Kuvan laitan tänne myöhemmin jahka sen sähköpostiini saan. Nimmari voi jonain päivänä olla kullanarvoinen, ainakin Alsoun suosio kotimaassaan on sitä luokkaa. :)

Perjantaina kaikki Unescon harjoittelijat kokoontuivat yhteen Eiffel-tornin edustalla sijaitsevalle Champs de Mars -puistoalueelle. Ennen sitä istuin iltaa Antin ja muutaman harjoittelijakaverin kanssa Roi du Café -baarissa Unescon lähellä. Terassilla oli mukava olla ja drinkit maksoivat klo 20 asti vain neljä euroa. Mojito oli erityisen makoisaa ja aidolla mintulla maustettua. Etkoilta matka jatkui piknikille Eiffelin juurelle. Paikalla oli paljon tuttuja, mutta myös paljon uusia ihmisiä tutustuttavaksi. Ilta kului rattoisasti puhellen milloin kenenkin kanssa joko englanniksi, ranskaksi, italiaksi tai espanjaksi. Sainpa puhua myös suomea suomalaisen Mariannen kanssa. Hän asuu Pariisissa ja on Unescon sihteeristön kulttuuriosastolla harjoittelussa. Sovimme tapaavamme pikapuolin lounaan merkeissä. :) Ilta kului nopeasti ja oli mielettömän hauska. Viini oli hyvää (herrasmiehet seurueessa auttoivat neitoa pulassa pullonavaamisen kanssa) ja sen määrä oli suoraan korreloitavissa siihen, kuinka potkin jossain vaiheessa iltaa kengät jaloistani. Käsilaukkukin pyöri jossain kaiken pikniktavaran keskellä samoin kuin kangaskassini, jonka lopulta hukkasin illan aikana. Onneksi siellä ei ollut mitään arvokasta. Käsilaukku ja kengät selvisivät kotiin saakka.  Illan mittaan joku kundi (en muista kuka) halusi esitellä minut lähistöllä olevalle polttariporukalle. Syynä taisi olla se, että olin suomalainen ja miesporukasta joku oli ollut töissä Suomessa. Keskustelu kulki yllättävän sujuvasti ranskaksi, ehkä viinillä oli  osuutta asiaan. :) Seurueen juhlakalu oli ilmeisen hurmaantunut Eiffel-tornista, koska halusi kiinnittää kaulaketjuuni Eiffel-torniavaimenperän. Aamulla herätessäni se roikkui edelleen kaulassani. Nyt torni koristaa Unescon henkilökorttiani. :) Kundit olivat hauskoja, mutta kellon lähestyessä yhtä ja sään muuttuessa sateiseksi päätin suunnata kulkuni kotia kohti. Sateenvarjo oli onneksi mukana, mutta pahaksi onneksi arvioin suuntani väärin (vaikka kartta olikin laukussa) ja lähdin kävelemään ihan väärään suuntaan. Luulin käveleväni Seinen vasenta rantaa kotia kohti, mutta todellisuudessa olin ilmeisesti ylittänyt Seinen jossain vaiheessa ja eksyin 7. arrondissementista 8.arrondissementin kaduille. Jossain vaiheessa tajusin pudonneeni kartalta, joten järjen vielä onneksi juostessa päätin turvautua taksiin, joka veisi minut kotiin. Onnekseni sain taksin lähes samantien lennosta. Taisin kuitenkin antaa kuskille väärän osoitteen, sillä Boulevard Saint-Michelen sijasta päädyin suhteellisen lähellä olevalle Boulevard Saint-Germainelle. Taksimatka ei ollut hinnalla pilattu, sillä se maksoi vain alle 10€. Saint-Germainella pyörin hetken ympyrää ja päätin ottaa metron kotiin. Lähistöllä meni jopa oikea linja, mutta jostain syystä en löytänyt metrolaiturille, vaan päädyin kanssaihmisten suosiollisella avustuksella ulos asemalta, mutta onneksi kotikadulleni. Loppumatkan sitten kävelenkin tihkusateessa suoraan kotiin ja pääsin onnellisesti perille noin klo 02.00 aamuyöllä. Kroppa oli väsynyt, mutta mieli onnellinen. Seuraavana aamuna kroppa tosin protestoi kahta kauheammin. Onneksi tänään oli lauantai. :)

Tässäpä viimeaikaiset seikkailut viikon varrelta. Tuntuu, että viikossa ehti tapahtua vaikka mitä. Kuten jo aiemmin todettua, olen nauttinut jokaisesta sekunnista täysin rinnoin. Pariisi on kertakaikkiaan ihana! <3 Uudet ihana ihmiset, mahtava kaupunki, kesä... Mitä muuta voi enää pyytää? Vanhat rakkaat ystävät ja perhe olisivat kyllä mukava asia. <3 Mutta kaikkea ei voi saada, joten tyydyn siihen mitä minulla jo on ja jatkan Pariisista nauttimista. Huomenna on tarkoitus suunnata Père-Lachaiselle hautusmaavierailulle ja sieltä Champs-Elyséelle turistia leikkimään. Ensi viikosta en sitten vielä tiedäkään, mutta toivottavasti siellä odottaa joku uusi ja jännittävä seikkailu innokasta maailmanmatkaajaa. :)

Tähän loppuun pieni loppukevennys Lauran ranskalaistumisprojektista. S'il vous plaît!

* Olen nykyisin kahvikoukussa ja kuulun kahvinjuojien ylevään kastiin. Ranskalainen kahvi on hyvää ja vahvaa. Tarvitsen siihen tosin maitoa ja sokeria makua hiukan pehmentämään. Aamukahvi on nykyisin must ja siitä on tullut viikossa ihan tapa. Kahvi myös pitää vatsan kunnossa, joten ei valituksia enää kahvinjuonnista. Vaadittiin Ranska, jotta minusta saatiin aito suomalainen kahvinjuoja esiin. Juhla Mokkaa tosin inhoan edelleen, mutta c'est la vie. :)

* Poskisuudelmat kuuluvat asiaan uusia ja vanhoja ystäviä tavatessa. Tämä tapa on iskostunut päähäni ja tapakulttuuriini viikon aikana. Älkää siis ihmetelkö, jos ja kun yritän pusutella teitä molemmille poskille Suomessa käydessäni. :)

* Juustoa syön jo lähes päivittäin. Kaloreista viis, se on täällä hyvää ja halpaa. Kuten myös patonki, jota sitäkin tulee naposteltua lähes päivittäin. Painoa ei kuitenkan ole tullut lisää, kiitos Pariisin mielyttävyyden kävelykaupunkina ja kiireisen elämän vailla säännöllisiä aterioita.

* Ranskan puhuminen on nykyisin jo paljon luontevampaa kuin ennen. Teen edelleen ihan tuhottomasti virheitä, mutta ainakin minua ymmärretään ja uskallan käyttää kieltä. Edelleen ylistän kielen kauneutta, mutta vihaan sen vaikeutta. Ehkä tilannetta tasapainottaa se, että ranska kuulostaa hemmetin romanttiselta, kun sillä lirkutellaan kauniita sanoja korvaan. ;)

Näin, nyt tuli tärkeimmät kirjattua. Toivottavasti näistä oli iloa ja narua sinne Suomen kesään. Sitä en ikävöi, koska keskityn nauttimaan Pariisin kesästä. Välillä kuitenkin mökkilaituri ja yötön yö olisivat mukavia asioita kokea. Tämä on jo kolmas kesäni ulkomilla. Mutta ei valiteta, vaan keskitytään nauttimaan kukin omasta ihanasta kesästämme. Aurinkoa, rakkautta ja paljon bisous Suomeen lähettää mademoiselle Laura! <3 XXX

Oh là là, la vie à Paris la belle a commancé

Bonjour mes cheris! Tässä sitä nyt sitten ollaan. Puolen vuoden jälkeen odotus Pariisiin muutosta on päättynyt ja nyt asun valojen kaupungissa. Tulin tänne viime torstaina Luxemburgista, jossa vietin kevään. Muutos rauhaisan suurherttuakunnan lintukodosta suurkaupungin sykkeeseen on käsinkosketeltava ja parempaan päin. Luxemburgin rauhallinen elämänmeno ja pienet ympyrät alkoivat jo nimittäin hieman ahdistaa suurkaupungin kiihkestä elämänrytmiä rakastavaa maailmanmatkajaa. Joten tässä sitä ollaan, Pariisin arjessa ja elämässä. Kirjaimellisesti keskellä sitä.

Mitä sitten teen täällä? Työskentelen puoli vuotta harjoittelijana Suomen pysyvässä UNESCO-edustustossa, joka sattuu sijaitsemaan Pariisissa. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Eiffel-tornin juurella, olen ollut Pariisissa lomalla neljä kertaa ja Luxemburgin kesälomallani piipahdin kaupungissa kahdesti junanvaihtojen yhteydessä. Lukuisista Pariisin matkoista huolimatta en voi sanoa kaupungin olevan minulle mitenkään tuttu. Toki kaikki kuuluisat nähtävyydet Notre Damesta Louvreen ja Eiffel-torniin on jo nähty, mutta Pariisi pitää sisällään niin paljon muutakin. Tulevien kuukausien aikana toivon voivani päästä osalliseksi kaikesta salaisesta ja jännittävästä, jota kauniilla kaupungilla on tarjota. Toivon voivani elää sekä arkea että hiukan myös juhlaa Pariisin kuuluisien, maalauksellisten, tunnelmallisten, mutta myös tavallisten, arkisten ja nuhjuisten katujen sekä kaupunginosien keskellä. Tulevaan Pariisin oleskeluun mahtuu varmasti monen monta ihmeellistä asiaa iloineen ja suruineen. Ennen kaikkea olen täällä jatkamassa itseni etsintää, näkemässsä maailmaa, oppimassa ranskaa ja hankkimassa työkokemusta. Kaikkiea tätä Pariisin aika tuo toivottavasti tullessaan.

Ensimmäiset Pariisin kuukaudet alkavat lupaavasti, sillä saan asua (jälleen kerran) ilmaiseksi vieraiden ihmisten nurkissa. Alan olla jo aika lahjakas änkeytymään muiden ihmisten koteihin parin kuukauden mittaisiksi jaksoiksi, sillä tämä on jo kolmas kertani vuoden sisään, kun asun täysin vieraiden ihmisten luona heidän hyväntahtoisuutensa ansiosta. Ensimmäiset kaksi kuukautta Pariisin kotinani toimii esimieheni Kirsin koti  Pariisin 5. arrondissementissa eli kaupunginosassa. Luxemburgin puisto, Pantheonin kirkko sekä Latinalaiskorttelin keskiaikaiset kadut ovat vain kivenheiton päässä. Tämä on vaurasta aluetta ja se näkyy. Asuinrakennus on hulppea, samoin asuntoni. Minulla on käytettävissäni perheen au pairille varatttu huone ja saan asua täällä siis heidän lomiensa ajan talo- ja kissavahtina. Vastaavia diilejä on kontollani jo kaksi, joten tällainen asumismuoto alkaa olla jo tuttu. Olen siis täällä "kukkienkasteluvuokralla" sekä kissanhoitajana että kotityöläisenä. Käytännössä asun siis ilmaiseksi yhdellä Pariisin kalleimmista alueista. Ei huono diili, sanoisin.

Pariisin aikani alkaa siis aika vaivattomasti, vaikka asunnonetsintä syksylle on kovassa käynnissä. Tarjontaa on, mutta Pariisin vuokrahinnat ovat kammottavan korkeat. Pienestä yksiöstä voi joutua pulittamaan 600-900€ sijainnista riippuen. Siksia alan kallistua opiskelija-asuntoloiden tai muiden vastaavien puolelle. Niistä voi vuokrata huoneen 400-500€ hintaan ja niihin on helpompi päästä kuin yksityisiin vuokra-asuntoihin. Ranskalaiset vuokranantajat kun kuulemma tapaavat vaatia useamman kuukauden vuokratakuita sekä jopa vuokratakaajia. Helpommalla ja halvemmalla siis pääsee asuntolassa. Sellaiseen joudun itseni siis mitä todennäköisimmin änkeämään. Siihen asti en kuitenkaan valita nykyisistä hyvinkin mukavista asuinoloistani, vaan nautin niistä ja vieraiden ihmisten vieraanvaraisuudesta täysin rinnoin. :)

Kuluneisiin Pariisi-päiviin on mahtunut jos jonkinmoista. Työt UNESCO:ssa alkoivat heti perjantaina. Työskentelen siis Suomen pysyvässä UNESCO-toimistossa, jossa meitä on minun lisäkseni kaksi vakituista työntekijää (pomoni Kirsi ja Kirsin assistentti Marja) ja toinen harjoittelija, joka heinäkuun loppuun asti on italialaissyntyinen Francesca. Syksyksi tulee joku toinen harjoittelija. Työ vaikuttaa kiinnostavalta ja UNESCO todella kansainväliseltä, sillä järjestössä on yli 190 maata edustettuina. Porukkaa on siis kirjaimellisesti maailman joka kolkalta ja työntekijöitä riittää. UNESCO siis keskittyy kulttuuriin, koulutukseen, tieteeseen, kasvatukseen ja viestintään. Näiden aihepiirien kansainvälistä yhteistyötä lisäämällä pyritään rakentamaan kestävää rauhaa ihmiskuntaan. Tavoitteet ovat hienot ja niiden mukaan järjestössä koetetaan elää. Käytännössä työni (niin kuin muidenkin unescolaisten työ) koostuu kokouksiin osallistumisesta ja niistä raportoimisesta. Oman osansa arkiseen aherrukseen tuovat myös erilaiset tapahtumajärjestelyt, taustatietojen metsästys ja kaikenmoisiin asioihin ja aiheisiin perehtyminen. Tematiikka on kiinnostavaa ja UNESCO:n kansainvälinen luonne vetoaa kosmopoliitin sieluuni. Kokouskielistä käytetyimmät ovat englanti ja ranska (UNESCO:n viralliset kielet ovat näiden kahden lisäksi espanja, arabia ja venäjä), joiden välillä puhe vaihtuu tiuhaan tahtiin. Itse käytän jatkuvasti molempia, mutta toivon voivani keskittyä ranskaan, jotta sen oppimisen kehitys jatkuisi nousujohteisena. Kaikkia muitakin kieliä saa puhua sydämesnä kyllyydestä. Mahtista. :) Kokoukset ovat ihan kiinnostavia, mutta välillä kaikkien kokousten tapaan puuduttavan pitkiä. Kiinnostava syksy minulla kuitenkin on edessä, sillä pääsen vihdoin ja viimein lähemmäksi toteuttamaan haavettani YK:ssa työskentelystä.

Töiden kautta olen jo hiukan tutustunut muihin harjoittelijoihin, joita on lähinnä eri Euroopan maista. Lisäksi minulla on muutama suomalainen ystävä täällä päin, joten ihan tyhjän päällä sosiaalisten kontaktien suhteen en ole. Silti olen myös nauttinut yksinolosta shoppailemalla lauantaina alennusmyynneissä ja syömällä jätskiä kaikessa rauhassa Luxemburgin puistossa. Shoppailureissulta mukaan tarttui ihana hame ja kolmet kengät. Pariisi on shoppailijan paratiisi, sillä tavaraa riittää joka lähtöön. Bibliofiilin sydäntä lämmittivät myös Latinalaiskorttelin lukuisat kirjakaupat ja antikvariaatit. Tulen siis varmasti viihtymään Pariisissa. :) Eikä pidä unohtaa ranskalaista ruokaa, jonka makuun pääsin jo Luxemburgissa. Juusto, viini ja patonki kuuluvat jo melkein päivittäiseen ruokavalioon. Olen myös oppinut juomaan kahvia, tarvitsen tosin kahviini vielä paljon maitoa. Café au lait maistuu etenkin aamuisin ja täytyy sanoa täkäläisen kahvin olevan erittäin hyvää. :)

Nähtävyyksille en ole vielä ehtinyt, vaikka monen kuuluisan paikan ohi shoppailureissullani taivalsinkin. Kartta ja sanakirja kulkevat mukana koko ajan, vaikka Pariisissa onkin suhteellisen helppo liikkua ja ranskan kieli sujuu suhteellisen vaivattomasti. Kävelen täällä kaikkialle, jos vain voin, vaikka metro ja bussit vaikuttavatkin toimivan ihan hyvin. Ainoastaan Pariisiin saapuminen 27,5kg painavan matkalaukun kanssa oli hieman haasteellista julkisissa kulkuvälineissä matkustaessani. Metroilla on tapana olla suhteellisen täynnä iltapäivisin ja ison laukun kanssa ei ollut helppo kulkea ihmispaljoudessa. Luojalle kiitos täällä kuitenkin on suurella osalla asemista liukuportaat tai hissit toisin kuin New Yorkin metrossa, jossa jouduin raahaamaan jättikokoista matkalaukkua portaita pitkin. Pariisin metro on siis ainakin toistaiseksi vielä plussan puolella. Jalankulkijana saa olla liikenteessä tarkkana, mutta itseasissa pidän siitä, että saan puikkelehtia pitkin villkaita katuja autojen, polkupyörien, kävelijöiden, skoottereiden ja muiden liikkuvien välineiden keskellä.

Ja loppuun jo tutuksi tullut sekalainen seurakunta huomioita Pariisista:

- ranskalainen kohteliaisuus: Mademoiselle ja madame sitä sun tätä, s'il vous plaît, merci beaucoup, ovien avaus, naiset ensin, bonjour... Kaikkea tätä pitää sisällään ranskalainen kohteliaisuus. Jopa niin, että pienetkin lapset osaavat teititellä ja avata ovia aikuisille. Suomalaiset, tehkäämme perässä, s'il vous plaît.

-ranskan kieli: Je l'aime. <3

- Pariisin hurja liikenne: Autoja on kaikkialla. Välillä noudatetaan liikennesääntöjä ja välillä ei. Jalankulkijana kuljetaan punaisia päin ja joskus autot jopa väistävät silloin. Sen sijaan suojatiellä ei väistetä ja siksi kadun ylittäminen on välillä hankalaa. Oman osansa liikenteen sekametelisoppaan tuovat pyöräilijät (Huom! Aina ilman kypärää.) ja skootterit (Onneksi niillä on kypärät.) sekä Smart-autot, joita näkee usein. Kävelykatu on täällä tuntematon käsite ja moottoriajoneuvoja on joka paikassa. Silti meno ja meininki tuntuu jotenkin kummasti toimivan, vaikka liikenneruuhkat ovat varmasti kammottavia. Kävellen saattaa olla nopeammin perillä, tosin metro on pitkillä matkoilla voittamaton. 

- turistit: Kaikkialla Pariisissa. Etenkin amerikkaa kuulee joka paikassa. Karttoja, kameroita ja suuria turistiryhmiä. Hiukan ahdistavaaa välillä, mutta olenhan itsekin turisti. Ainakin toistaiseksi.

Nyt bonne nuit ja kauniita unia kaikille! A tout à l'heure mes amis! XXX