Paris - un kaléidoscope

Bonjour mes cheris! :) Tässäpä taas hieman jutun juurta ja tarinointia Pariisin arjesta. Juttu on aika poukkoilevaa, sillä olen viikon varrelle kasannut tänne kaikenlaisia huomioita, joita Eiffelin kaupungista on kertynyt. Teksti on siksi aika irtonaista ja ennemmän ehkä lista kuin konkreettinen tarina. Mutta kukin päättäköön itse. Alors, on va commancer! :)

Viikko on kulunut sekä töissä että vapaa-ajan rienoissa. molemmilla tahoilla tahti on huomattavasti hiljentynyt ensimmäisestä viikosta, sillä alkava loma-aika tuudittaa kaupunkia kohti rauhallisempaa ajanjaksoa. Sää on ollut yhtä oikukas kuin Pariisin liikenne eli väliin paistaa aurinko ja väliin taas sataa. Lauantaina vettä tuli kuin saavista kaatamalla, mutta se ei oikeastaan haitannut. Päinvastoin oli mukavaa, kun kadulla oli kerrankin tilaa kävellä. Ja Pariisi sateella on yhtä kaunis kuin Pariisi auringossa. Olisi silti mukavaa, jos lämpötilat kipuaisivat hellelukemiin alle 20 asteen sijaan. Tuntuu kuin eläisi syksyä eikä keskikesää. Mutta toisaalta mitä väliä, kun töissä olen joka tapauksessa, satoi tai paistoi.

Alennusmyyntiaika jatkuu ja sen puitteissa minäkin olen jatkanut shoppailukierrostani Pariisin putiikeissa ja tavarataloissa. Viikonlopuna piipahdin La Défencen alueella länsi-Pariisissa isossa ostoskeskuksessa, mutten löytänyt oikeastaan mitään. Sen sijaan tuhlasin viikolla rahojani Desigualin keskustan liikkeessä ja ostin ihanan syystakin pilkkahintaan eli 60 eurolla. Desigual on yksi lempimerkkini ja melkein hihkuin riemusta liikkeen alennuslaareja penkoessani. Takin lisäksi mitään muuta istuvaa tai sopivaa ei liikkeestä kuitenkaan löytynyt, joten lompakko sai huokaista helpotuksesta. Alennusmyynnit ovat kuitenkin tarjonneet parastaan ja alennukset ovat täällä erinomaiset. Parhaillaan eletään alen viimeisiä hetkiä, joten tavaraa saa jopa 70%- alennuksella. Eikä siis puhuta nyt mistään räteistä ja lumpuista, vaan ihan merkkitavarasta. Alan vähitellen ymmärtää miksi Pariisia pidetään shoppailijan paratiisina.

Muutenkin täällä saa rahansa tuhlattua kuin vaatteisiin. Kirjojen ystävä minussa huokaa syvään onnesta, sillä asun Saint-Germainen kirjakauppa-alueen tuntumassa. Antikvariaateista voi tehdä loistavia löytöjä ja hinnat eivät todellakaan päätä huimaa. Oma löytöni oli Schindlerin listan ranskankielinen kovakantinen kirja hintaan 20 senttiä. Ja hyväkuntoinen kuin mikä. Kirjoista ei muutenkaan tunnu olevan pulaa, sillä niitä näkee jopa kadulla lastattuna pahvilaatikoihin, joista halukkaat voivat niitä käydä dyykkaamassa. Itse en ole tähän vielä sortunut, mutta joku kaunis päivä sekin hetki varmasti koittaa.

Tästä aiheesta pääsen luontevasti muuhun roskistarinointiin, sillä dyykkaus ei todellakaan ole harvinainen ilmiö Pariisissa. Olen useamminkin kuin kerran nähnyt jonkun kaivelevan roskiksesta tavaraa. Tätä tapahtuu eri puolella kaupunkia ja läheskään aina kyseessä eivät ole köyhät kadun asukit tai kerjäläiset, vaan ihan siististi pukeutuneet ihmiset. Köyhyys ja kurjuus sekä rikkaus ja vauraus elävät Pariisissa muutenkin rintarinnan, sillä kodittomia ja kerjäläisiä näkee joka puolella kaupunkia. Metrotunneleissa ja j itse junissa musisoivat köyhät romanit, kaduilla nukkuu jos jonkinmoista tallaajaa ja kerjäläisiä on monessakin kadunkulmassa. Oma lukunsa ovat yritteliäät (laittomat) siirtolaiset, jotka kaupittelevat milloin sateenvarjoja ja vesipuolloja, milloin taas viinipulloja puistoissa ja kadunvarsilla. Samalla kadulla ja samassa puistossa sitten tallustelevat vauraat pariisilaiset Armanin puvuissaan tai korkokengissään Louis Vuittonin käsilaukku olalla heiluen. Rikkauden ja köyhyyden vastakohta on tässä kaupungissä välillä kauhean räikeä. Toisaalta tässä ei ole mitään uutta Ranskan tai Pariisin taivaan alla, sillä alkoihan vallankumouskin aikoinaan siitä, että kansa näki nälkää herrojen syödessä kultalautasilta linnoissaan. Silti sosiaalinen eriarvoisuus vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa korostavassa maassa tuntuu välillä shokeeraavalta. Tai ainakin minun sydämeni huokaa hiljaa joka kerta nähdessäni paljasjalkaisen kerjäläisen tai metroasemalla sekalaisen kasan patjoja ja peittoja merkkinä jonkun kodista.

Töissä on mennyt mukavasti, vaikka hommaa on viime aikoina ollut vähän lomien alkaessa. Viime viikon kansallispäivä (14.7.) oli Ranskassa julkinen vapaapäivä, mutta meidän delegaatiomme teki töitä tavalliseen tapaan. Me näet noudatamme Suomen kalenteria paikallisen kalenterin sijaan. Emme olleet ihan ainoita Unesco-rakennuksessa, mutta melkein. Oli aika aavemaista, kun talossa ei tuntunut olevan ketään muita. Töitä kuitenkin riitti sinä päivänä ja saimmepa olla rauhassa kansallispäivän hässäkältä. Champs-Elyséellä oli ollut sotilasparaati ja Eiffel-tornin juurella ilmaiskonsertti. Missasin molemmat osittain töiden osittain oman tahtoni vuoksi. Pariisissa on muutenkin paljon ihmisiä, joten ihan ehdoin tahdoin en halunnut lähteä väkijoukkoon ryysäämään. Sitäpaitsi paraatin näki illalla tv-uutisista ja konserttikin esitettiin televisiosa suorana lähetyksenä. Mukavampaa näin. :)

Viime viikon maanantai oli hauska työpäivä, sillä silloin teimme työhyvinvoinnin nimissä retken kaupungin ulkopuolelle Yvellinesin seudulle noin 40 kilometriä Pariisista länteen. Kyseisellä alueella sijaitsee Maison Louis Carré, joka on Alvar Aallon suunnittelema yksitysikoti ja ainoa Aallon rakennus Ranskassa. Talo oli hyvin aaltomainen ja aavemaisella tavalla erittäin suomalainen. Puurakenteita ja 1950-luvun suomalaista rakennustyyliä. Päivä kului työjuttujen , herkullisen lounaan (ankkaa, naminami :D) ja talokierroksen merkeissä. Naapurissakin piipahdimme, sillä siinä sijaitsee Euroopan unionin isän Jean Monnetin kotitalo. Sen tyyli oli taas tunnistettavan ranskalainen ja minusta paljon viehättävämpi kuin Aallon moderni luomus. Päivä oli oikein hauska työpäivä ja oli mukavaa päästä näkemään maailmaa Pariisin ulkopuolella, niin ihanaa kuin suurkaupungissa onkin olla.

Unesco on myös tuonut paluun parin vuoden takaiseen TYT-arkeen ja etenkin kokoustamiseen. Niitä tässä talossa riittää, sillä hiljaista kesäaikaa lukuunottamatta kokouksia kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä järjestetään joka välissä. Olen jo kahden viikon aikana päässyt hyvälle hajulle siitä, että kansainvälisen suurjärjestön kokoukset ovat samanlaisia kuin missä tahansa pienemmässä organisaatiossa. Kaikki asiat tuntuvat olevan toinen toistaan tärkeämpiä, jokaisen on saatava sanoa sanansa ja konkretia ja pointti katoavat keskustelusta hyvin äkkiä. Kielten sekamelska ja tulkkaus eivät tahtia haittaa, vaan päinvastoin asioista keskustellaan vieläkin enemmän ja jokaisesta sanamuodosta pitää vääntää kättä. Byrokratia on byrokratiaa oltiin sitten missä tahansa. Tervetuloa takaisin TYT-arki ja asioiden loputon vääntäminen ja kääntäminen!

Viime ja edellisviikon kokousrumbasta toipuessani piristin itseäni sivistyksen ja kulttuuriperinnön voimin eli kävin Louvressa. Sinne pääsee ilmaiseksi, jos on alle 25-vuotias ja EU-kansalainen. Tällainen diili sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä se tarkoittaa ilmaisia vierailuja Louvreen koska tahansa minua huvittaa. Taidefiilis iski viime keskiviikkona, jolloin poikkesin tuohon maailman kolmanneksi suurimpaan museoon töiden jälkeen illalla. Jonot eivät olleet ihan kauhean hurjat, vaikka populaa sisällä riittikin. Muiden turistien tavoin kuljin museon sokkeloisilla käytävillä kartan kanssa ja meinasin siitä huolimatta eksyä. Apua olisin saanut ystävälliseltä vartijalta, mutta siinä vaiheessa luulin vielä olevani kartalla. Kaikki mikä pitikin löytyä kuitenkin löytyi lopulta ja sain kuin sainkin huokailla Mona Lisan, Nike-patsaan, Milon Venuksen, Hammurabin lain, assyrialaisten veistosten ja Rubensin maalausten edessä. Louvre on mieletön paikka jo senkin takia, että siellä pääsee matkustamaan ajassa taaksepäin tuhansia vuosia. On lähes käsittämätöntä, että niin monta ihmiskunnnan historian aarretta on kasattu yhteen paikkaan. Visiitti oli oikein onnistunut ärsyttäviä turistiryhmiä lukuuottamatta. Olisin halunnut kulkea ja katsella kaikkea rauhassa, mutta (muut) turistit tulivat aina tielle. Saisinpa kerran olla Louvressa yksin kaiken sen kauneuden keskellä vailla muita eläviä sieluja.

Tästäpä jatkan otollisen aasinsillan kautta valittamaan turistipaljoudesta, joka vaivaa kaupunkia jatkuvan flunssan tavoin. Turisteja on Pariisissa kaikkialla. Siis ihan kaikkialla. Minne tahansa meneekin, heitä näkee.Tai jos ei näe, niin kuulee. Viimeisen parin viikon aikana olen Unesco-duunin ohella kuullut kaduilla useampia kieliä kuin koskaan. Italia, ranska, espanja, amerikanenglanti, brittienglanti, saksa, norja, tanska, ruotsi, suomi, venäjä, portugali, kiina, japani, hindi... Lista jatkuu ja on yhtä loputon kuin turistien virta. Älkää käsittäkö väärin, minulla ei ole mitään turisteja vastaan. Olenhan itsekin tavallaan turisti. En vain välillä jaksa sitä, kuinka turistit kasautuvat samoihin paikkoihin ja vaikeuttavat tavallisten pariisilaisten arkielämää. Karttaa ei tarvitse pysähtyä lukemaan keskellä katua. Liukuportaiden yläpäähän ei tarvitse jäädä pohtimaan, minne sitä seuraavaksi pitäisi mennä. Kapealla jalkakaäytävällä ei tarvitse kävellä rinnakkain, niin että kukaan muu ei mahdu ohi. Valokuvia ei tarvitse ottaa joka välissä niin, että jonkun on mentävä jokaiseen kuvaan poseeraamaan. Metrossa ei tarvitse tukkia ovea matkalaukuilla. Tiedän, tiedän... Olen itsekin sortunut kaikkiin noihin virheisiin ollessani turisti. Mutta nyt aion parantaa tapani ja olla ei-turistimainen turisti seuraavan kerran, kun matkustan.

Ja ovat turistit antaneet minulle myös iloa. Olen jo useammin kuin kerran päässyt neuvomaan tietä milloin kenellekin. Hauskin kysymys oli viime viikolla Luxemburgin puiston kohdalla, kun eräs ranskalainen nuoripari tiedusteli, miten pääsee Seine-joelle. Kinkkisempiä kysymyksiä ovat puolestaan olleet tietyt kadut. Silloinkin olen yrittänyt auttaa ja kaivanut kartan esiin käsilaukusta. Olemme sitten kysyjän kanssa yhdessä pähkäilleet mahdollista reittiä oikeaan paikkaan. Viime viikolla pääsin myös vanhan tutun harrastuksen pariin eli ottamaan valokuvia turisteista. Kaikkailla maailmassa olen saanut tätä tehtävää harjoittaa ja viime viikolla kaksi nuorta kundia pysäytti minut Eiffel-tornin lähellä ja pyysi ottamaan heistä valokuvan. Suostuin ilman muuta, sillä teen niin aina. Sen sijaan en suostunut yhteiskuvaan toisen kundin kanssa, vaikka hän kovasti pyysi. Koin, etten ole kuvaan tarpeeksi pariisilainen ja sitäpaitsi valokuva oli samalla (hiukan ontuva) yritys pokata minua. Saman päivän pokaussessio vol. 2 oli tupakkapummaus. Siihen totesin iloisesti, etten polta ja jatkoin matkaani tyypin sinnikkäistä peräänhuuteluyrityksistä huolimatta. Sen sijaan lauantaina suostuin espanjalaisen herraseurueen valokuvamalliksi ja poseerasin seurueen erään herrasmiehen kanssa. Oli sateinen päivä ja olin ylittämässä Pont des artistesin kävelysiltaa, kun kuulin jonkun huutavan espanjaksi perääni. Noin kuusissakymmenissä oleva espanjalainen herra tiedusteli, vosiko señorita ystävällisesti otattaa itsestään kuvan seurueen erään herran kanssa. Suostuin, koska tilanne oli mielestäni niin hassu. Satoi kaatamalla vettä, herrat olivat hyväntuulisia ja minua nauratti, että joku jo toisen kerran samalla viikolla haluaa kuvauttaa itsensä minun kanssani. En mielestäni näytä kovin pariisilaiselta tai ranskalaiselta, mutta jotain fotogeneettistä minussa ilmeisesti on, kun kuvauspyyntöjä satelee. :) Tai sitten herrat vain pitävät vaaleaveriköistä valokuvissaan. Mene ja tiedä. Kuvaussession jälkeen toivottelimme espanjaksi puolin ja toisin hyvät illan jatkot ja jatkoimme matkaamme omiin suuntiimme.

Iloisten kokemusten joukkoon tulee liittää myös ranskalainen kohteliaisuus ja käytöstavat. Ihmisiä tervehditään kadulla, kaupassa, rappukäytävässä, kaikkialla. Ovia avataan ja metrossa pääsee yleensä istumaan naiset ensin -periaatteella. Hienoa ja kunnioitettavaa käytöstä kanssaihmisiltä. Näiden hyvien kokemusten oheen sain viime viikolla ensimmäisen maistiaisen kuuluisaa pariisilaista töykeyttä asiakaspalvelutilanteessa. Olin ollut Père-Lachaisen hautausmaalla kävelemässä ja katselemassa hautoja. (Näin mm. Oscar Wilden, Jim Morrisonin ja Marcel Proustin haudat.) Olin metroasemalla lähdössä jatkamaan matkaani metrolla eteenpäin, kun metroportti ilmoitti, ettei se hyväksy lippuani. Tämä ei ole mitenkään uutta, sillä pahviset kertaliput (joita minulla on käytössä ainakin tositaiseksi, koska matkustan metrolla niin vähän ja matkakorttiin voi ostaa vain kautta) demagnetisoituvat aina silloin tällöin ja lakkaavat toimimasta. Yleensä vika ei kuulemma ole lipussa, vaan itse portissa. En ollut ainoa matkustaja, jolle näin kävi. Siksipä liityin muiden matkustajien joukkoon palvelutiskin luokse ja toivoin saavani apua tilanteeseen. Tosin kuitenkin kävi, sillä tiskin takana istuvaa naista ei tippakaan kiinnostanut minun tai muiden matkustajien ongelmatilanne lippujen kanssa. Nainen oli ynseä, avasi tiskin vastentahtoisesti eikä antanut minkäänlaisia neuvoja lippuasian suhteen. Jotain hän sanoi ranskaksi ja osoitteli, mutten ymmärtänyt mitä. Koitin selittää tilannetta, mutta siitä hän vaikutti ärsyyntyvän entisestään. Lopulta turhaannuin koko tilanteeseen, lähdin pois tiskiltä ja puikahdin metroportista alakautta läpi. Pummilla matkustaminen ei ole Pariisin metrossa tavatonta, sillä useammin kuin kerran olen nähnyt miespuolisten matkustajien hyppivän porttien yli. Omat akrobaatin taitoni tai voimani eivät riitä ylihyppäämiseen, mutta tarpeeksi pienenä ja hoikkana mahdun alittamaan ja kiertämään metroportin. Näin tein siis Père-Lachaisen metreoasemalla asiakaspalvelun tylyydestä suivaantuneena. Ei ollut minun vikani, ettei lippuni toiminut eikä kukaan auttanut. Ilmainen metromatkani sujui portista läpipäästyäni oikein hyvin ja pääsin perille. Eikä kukaan kohtellut kulmiaan portin läpi kiemurrelessani tai kysellyt lippuani metrossa. Loppu hyvin kaikki hyvin siis.

Sitten jälleen loppuun sekalainen seurakunta huomioita Pariisin arjesta:

- koirat: Niitä on paljon, ne ovat enimmäkseen käsilaukkukokoa ja ne ovat usein irti. Pariisilaiset tykkäävät koirista ja se näkyy. Koiria on kaikkialla, kaupoissa ja ravintoloissa myös sisällä. Kuten sanottua ne ovat käsilaukkukokoa eli usein pieniä. Omistajat taitavat kouluttaa ne hyvin, sillä ei ole harvinaista nähdä koiraa kadulla irti omistajansa vierellä tai edellä. Itse tein tuttavuutta Oscar-nimisen koiraotuksen kautta yksi päivä työmatkalla. Omistajana oli vanhempi rouva, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan ja moikkasin samalla Oscaria. Söpöjä otuksia ovat koirat. <3

- liikenne: Tästä aiheesta olen jo paasannut, tiedän sen. Mutta edelleen liikenne jaksaa ihmetyttää. Autoja, skoottereita, smarteja ja moottoripyöriä, polkupyöriä, potkulautoja ja jalankulkijoita... Hevosia ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt, kuten ei traktoreitakaan. Muuten Pariisissa on jos jonkinmoista kulkupeliä. Vauhti on kova, säännöt vain osviittaa ja sieltä mennään, mistä päästään. Jalankulkija pääsee yleensä kadun yli, mutta silloin on mentävä, kun ketään ei tule. Liikenneruuhkat ovat päivittäisiä eikä autojen määrä sanottavasti vähene illallakaan. Liikenteen vilkkaus ei minua kuitenkaan haittaa, melkeinpä päinvastoin nautin autojen paljoudesta ja suurkaupungin tunnelmasta. Joukkoliikenne on ainakin toistaiseksi toiminut omalla kohdallani kiitettävästi, vaikka ilmanlaatu metroissa ja busseissa on lievästi sanottuna kuumaa ja huonoa. Ei kuitenkaan valittamista, sillä sinne on päästy, minne on oltu menossa. Kävellen pääsee moneen paikkaan kätevimmin, vaikka etäisyyden Pariisissa ovatkin aika suuria. Hyötyliikunta on kuitenkin hyvästä. Saanpahan syödä juustoa ja juoda viiniä hyvällä omalla tunnolla. :) Ja parasta antia ovat olleet ilatlenkit Seinen varrella. Silloin Pariisi on tunnelmallisimmillaan. <3

- uskonto: Kirkkoja Pariisissa riittää ja on täällä myös moskeijoita ja synagogia. Kadulla näkee välistä nunnia, munkkeja ja pappeja. Burkhia ei ole vastaan tullut, sakonuhka on tainnut tehota. Sen sijaan musliminaisten hunnut ovat arkipäivää, samoin muslimimiesten pitkät parrat. Juutalaisten kipaakin näkee aina aika ajoin. Työmatkareittini varrella on muutama nunnaluostari ja lukuisa määrä kirkkoja. Pantheon on naapurissa. Sekuularissa Ranskassa uskonto näkyy ja tuntuu yhä edelleen.

- hengaus: Se on täällä kunniassaan. Puistoissa, silloilla, penkeillä, kirkkojenportailla, kahviloissa, baareissa... Kaikkialla notkuu ihmisiä näennäisesti tekemättä mitään. Se on mukavaa. Itsekin olen istuskellut puistossa vain nauttimassa päivästä. Mukava elämänasenne. Kiire on välillä kivaa, mutta kyllä rentous on aina parempi vaihtoehto. Tähän Pariisi tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Yllättävintä oli Pont des artistesin kävelysilta, joka kauniilla säällä oli täynnä piknikkansaa viinipulloineen ja eväineen. Hyvä, että sekaan mahtui kävelemään. Aluksi kummastelin tilannetta, mutta sitten tajusin paikan oivallisen sijainnin: siitä näkyy lähes kaikki keskeinen Pariisissa ja saa viettää piknikiä Seinen päällä. Ei hullumpi vaihtoehto kuluttaa kaunis kesäpäivä.

- tuijotus ja flirtti: Molempia riittää. Tämä perustuu täysin omiin kokemuksiini ja luulen, että se mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtuu vaaleasta tukasta. On Ranskassakin blondeja, mutta usein on kyllä se ainoa vaalea - jos ei henkilö, niin sitten nainen. Tästä huolimatta tuijotuksen määrä välillä hämää. Enimmäkseen se on myönteistä, mutta en voi kyllä sanoa nauttivani keski-ikäisten miesten kiinteästä töllöttämisestä, kun kuljen ohi. Minulla on hiukan sama reaktio kuin Italiassa aikanaan: toisaalta tuijotus ja huomio on imartelevaa, toisaalta ahdistavaa. Alan hiukan ymmärtää, miltä tummaihoisista tuntuu Suomessa, vaikka minuun kohdistettu huomio onkin lähes aina positiivista eikä negatiivista. Erilainen on kuitenkin aina erilainen ja täällä vaalea (nainen) on erilainen. Sen sijaan flirtti on mukava asia. Erityisesti se piristää päivää, kun se tulee yllätyksenä. Kuten yksi aamu Luxemburgin puistossa tai viime perjantaina kadulla. Pelkkä hymy ja merkitsevä katse riittivät. Tuli hyvä mieli. Tätä myös Suomeen, kiitos! :)

Noin, nyt on viikon aikaiset kuulumiset kirjattu muistiin ja tuotu kaiken kansan tietoisuuteen. Toivottavasti niistä oli iloa. :) Kuulemisiin pikasiiin jälleen viikon päästä. Siihen asti XXX. <3