Tässäpä on teille kolme pientä tarinaa pariisilaisesta arjestani tämän viikon varrelta. Sade sai aikaan inspiraation ja siksi tekstit ovat ikään kuin minikokoisia novelleja. S'il vous plaît, mes amours.
Pieni kohtaaminen
Vatsani kurnii. Minulla on nälkä. On maanantai-ilta ja kello on seitsemän. Illallisaika, sillä lounaasta on kulunut jo useampi tunti. En kuitenkaan voi vielä syödä, sillä en ole kotona, vaan vasta kotimatkalla. Olen kuluttanut aikaa kiertelemällä kaupoissa etsimässä viimeisiä löytöjä alennusmyynneistä. Kävelen Louvren kohdalla, kun nälkä käy sietämättömäksi. Edessä näkyy supermarketti, josta päätän hakea jotain pientä välipalaa jaksaakseni kävellä vielä muutaman kilomterin kotiin.
Pyörin kaupan hyllyjen välissä. Mitä oikein haluaisin? Jotain nopeaa ja helposti syötävää. Päädyn ostamaan pussillisen briocheja, ranskalaista pullaa. Pussi ei maksa paljon ja siinä on yli kymmenen pullaa. Maksan ostokseni ja jatkan kulkuani pussia samalla avaten. Olen saanut pussin auki ja ottamassa ensimmäistä pullaa ulos, kun vastaan kävelee kaksi nuorta romanityttöä. He ovat kerjäläisiä, näen sen heti heidän vaatteistaan. Toinen heistä kiinnittää katseensa pullapussiini ja hänen silmänsä alkavat loistaa. Hän lähestyy minua kohteliaasti ja pyytää saada yhden briochen. Annan sen hänelle ja ojennan toisen hänen ystävälleen. Tytöt kiittävät kohteliaasti ja jatkavat matkaansa, minä omaani. Askelet etenevät tasaiseen tahtiin, mutta mielessäni kummittelee tuo pieni kohtaaminen.
Mutustelen pullaa ja pohdin, kuinka etuoikeutettu olenkaan. Minun ei tarvitse miettiä, mistä hankin seuraavan ateriani tai mihin kallistan pääni ensi yöksi. Kotona Boulevard Saint-Michelellä minua odottaa pastaillallinen ja juustoja. Palanpainikkeeksi voin nauttia viiniä. Minulla on lämmin vuode ja ruokaa jääkaapissa. Sekä rahaa lompakossa. Sillä voin ostaa lisää ruokaa. Pariisissa kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Kaduilla elää ihmisiä, jotka joutuvat kerjäämään sekä ruokansa että muun elantonsa. On alkoholisteja, huumeidenkäyttäjiä, laittomia maahanmuuttajia, siirtolaisia, elämäntapataiteilijoita... Miehiä, naisia, jopa lapsia... Ihmiset nukkuvat pahvilaatikoissa, rikkinäisillä patjoilla metrotunneleissa, kadunkulmissa, roskiksissa. Samaan aikaan toinen puoli kaupungista syö kotonan tai ravintoloissa. Tai he poikkeavat kauppaan tai bistroon syödäkseen ruokaa kadulla, kuten minä. Kuulun kaikilla mittareilla niihin onnekkaisiin pariisilaisiin, joiden ei tarvitse miettiä seuraavan aterian hankintaa. Se on meille itsestäänselvyys.
Ajatuksissani pysähdyn. Kuinka onnekas olenkaan niin monessa suhteessa. Kiitän Luojaani siitä, että saan olla tässä ja nyt. Kiitän Häntä myös siitä, että sain elävän muistutuksen elämäni hyvästä järjestyksestä. Päätän, että ensi syksynä menen tekemään jotain vapaaehtoistyötä. Vaikkapa soppakeittiöön. Haluan jollain tavalla auttaa niitä, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia kuin minulla. Tiedän, että en voi tehdä paljon. Mutta kuitenkin jotakin. Mieleeni nousee minulle niin rakas Franciscus Assisilainen ja hänen opetuksensa köyhien auttamisesta. Toivon, että edes pieni murunen Franciscuksen henkeä siirtyisi minuun, jotta voisin auttaa lähimmäisiäni. Auttamisenhan ei tarvitse olla mitään suurta tai mullistavaa. Pieni pala pullaakin riittää.
Sateinen iltapäivä
Työpäivä on päättynyt. Kello on melkein puoli kuusi ja sää on heinäkuuksi harvinaisen surkea, sillä vettä sataa kaatamalla. Iloisen väriset sateenvarjot täyttävät kadut. Kaivan oman varjoni esiin, siinä on värikkäitä kukkia vaalealla pohjalla. Olen aamulla nähnyt samanlaisen varjon vastaantulleella tytöllä. Hymyilimme ohittaessamme toisemme. Hennes&Mauritz pakottaa kaikki samanlaiseen muotiin, jopa sateenvarjoissa. Vesi ropisee katoille ja jalkakäytävälle. Bussipysäkin katoksessa värjöttelee tuttu kolmen hengen kodittomien ryhmä. Heillä on koko omaisuus mukanaan ja he yrittävät pitää sen kuivana kaatosateessa. Kuljen ohitse ja mielessäni häivähtää säälintunne. Kuinka onnekas olenkaan, kun minulla on katto pääni päällä. Kävelen kohti kotia. Matkaa on nelisen kilometriä ja kävelen sen sateessa enemmän kuin mielelläni. Sade ei häiritse minua, sillä se rauhoittaa kadut ja mielen. Sateen tuoksu muistuttaa luonnon mahdista jopa keskellä suurkaupunkia. Elämä rytmittyy luonnonolojen ympärille halusimmepa tai emme.
Kuljen kohti kotia eri reittiä kuin normaalisti. Tarkoituksenani on pysähtyä matkan varrella tutustumaan Pariisin vanhimpaan tavarataloon Le Bon Marchéen. Se on avattu jo vuonna 1838 ja on yksi maailman vanhimmista tavarataloista. Matka taittuu nopeasti. Kävelen suoraan sisään ja huomaan olevani ruokaosastolla. En minä tänne halunnut, vaan vaatekaupan puolelle. Yritän etsiä tietäni ylempiin kerroksiin, mutta turhaan. Ruokaosasato on valtava ja täynnä toinen toistaan kiinnostavampia herkkuja. En kuitenkaan jää tiskien ääreen ihmettelemään kaikkia maukkaita ihanuuksia, vaan poistun ulos samasta ovesta kuin olin sisään tullutkin. Huomaan viereisessä rakennuksessa tavaratalon jatkuvan ja puikkelehdin sateisella kadulla ohikulkijoiden lomitse kohti sisäänkäyntiä. Ovensuussa on tummapukuisia vartijoita savukkeella.
Pääsen ovesta sisään ja imen itseeni tavaratalon tunnelmaa. Se on ylellinen ja kallis. Värikkäät punaiset kyltit mainostavat alennusmyyntejä, mutta en näe alennuskoreja missään. Suunnistan kohti liukuportaita ja ylempiin kerroksiin. Kaikki tavaratalot kaikkialla maailmassa ovat samanlaisia. Alakerrassa on hajuvesi- ja kosmetiikkaosasto. Ensimmäisessä kerroksessa naisten muoti ja joskus myös kengät. Monessa suuressa pariisilaisessa tavaratalossa, kuten Galleries La Fayettessa ja Printempsilla ensimmäinen kerros esittelee huippusuunnittelijoiden luomuksia ja merkkejä. Le Bon Marché on pienempi ja ensimmäisessä kerroksessa on kaikki naisten muoti kengät mukaanluettuna.
Kävelen ja katselen niin kuin usein tavarataloissa. Silmiini osuu tuttuja merkkejä. Stella McCartney, Kenzo, Tara Jarmon, Vivianne Westwood, Dior... Merkkejä on loputtomiin ja kaikki on siististi ja kauniisti laitettu omiksi osastoikseen. Jokaisen merkin luona on siististi ja tyylikkäästi meikattu ja kammattu myyjä valmiina palvelemaan. Kuljen merkkivaatteiden keskellä ja vilkaisen huvikseni muutamaa hintalappua. Melkein nauran ääneen. Tavallisen näköinen pusakkatakki maksaa normaalisti yli 800€. Alennettuna sen hinta on "vain" 420€ ja päälle vielä kahdenkymmenen prosentin alennus. Siinä menisi kuukauden vuokrarahat, käy ajatus mielessäni.
Jatkan matkaani ja tunnen olevani aivan väärässä paikassa kaiken luksuksen keskellä. Minulla on ylläni legginssit (H&M), valkoinen hame (Camaíeu), musta t-paita (Forever 21), musta neule (Bershka) ja katukaupasta ostamani 10€ maksaneet ballerinat, jotka ovat sateesta läpimärät. Kaikki vaatteeni ovat arviolta maksaneet yhteensä 40€. Kallein omistamani asuste on 75€ maksanut Desigualin käsilaukku.
Halvat vaatteet eivät kuitenkaan paljasta muille asiakkaille tai myyjille minun olevan rutiköyhä, joten jatkan tutkimusretkeäni haute couture -luomusten keskellä. Ohitseni kulkee tylsistyneen oloinen nainen jack russell -terrieriä taluttaen. Hän vilkaiseen Kenzon vaatteita ja jatkaa matkaansa koira vanavedessään. Mietin, että onkohan hänellä oikeasti varaa näihin vaatteisiin ja mitä hän mahtaa tehdä työkseen. Kuljen eteenpäin ja saavun kenkäosastolle. Silmäilen hauskannäköisiä mustia sandaaleja ja erehdyn katsomaan hintalappua. Yli sata euroa alennuksen kanssa. Laitan kengän paikoilleen ja päätän, että nyt riittää. Suunnistan kohti liukuportaita ja alaspäin kohti ulko-ovea. Lähimmälle ovelle päästyäni menen ulos helpotuksesta huokaisten. Ei ollut minun ostospaikkani Le Bon Marché. Liian kallista, fiiniä ja jotenkin kliinistä.
Kaivan sateenvarjoni esiin ja kotimatka jatkuu. Ohitan jonkin Pariisin lukuisista yliopistoista ja huomaan erkkeri-ikkunoilla pahvilaatikoita. Ne ovat täynnä kirjoja, joita kuka tahansa ohikulkija voisi poimia mukaansa. Pysähdyn hetkeksi penkomaan laatikoiden sisältöä. Täältä voisi tehdä löytöjä. Kirjat ovat suhteellisen hyväkuntoisia joskin sateesta kosteita. Melkein jo otan mukaani Harry Potter ja Feeniksin kilta
-kirjan ranskankielisen painoksen, mutta tulen pian toisiin aatoksiin. En tarvitse kyseistä kirjaa, vaan jätän sen seuraavalle ohikulkijalle. Toivottavasti kirja löytää uuden kodin.
Rue Fourin päättyessä saavun Boulevard Saint-Germainelle. Autojen ja ihmisten määrä kasvaa. Saan koko ajan väistellä sateenvarjoja ja varoa omallani muita kadulla kulkijoita. Ohitan useita kauppoja. Kaikissa mainostetaan alen viimeisiä hetkiä. Pienet putiikit houkuttelevat katsomaan, mutta hinnat pitävät minut poissa ostoksilta. Mietin, että kyllä niihin kaikkiin varmasti riittää asiakkaita Pariisin miljoonien ihmisten joukosta. Lähellä kotikatuni Boulevard Saint-Michelen kulmaa huomaan FNACin liikkeen. Kyseinen ketju myy elokuvia, kirjoja, musiikkia ja muuta viihdettä. Poikkean sisälle kurkistelemaan mahdollisia tarjouksia. DVD-osastolla minua tervehtii Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu -elokuvan mahtipontinen musiikki. Tunnistan elokuvan kohtauksenkin, joka televisoruudulta näkyy. Siinä sytytetään kokot, jotta Rohan tulisi Gondorin avuksi. Kohtaus on yksi lemppareistani. Hymyilen ja katselen elokuvatarjontaa. Mitään en osta, sillä hinnat ovat suhteellisen kalliit. Halvimmat elokuvat saisi kymmenellä eurolla. Käännyn kannoillani ja suuntaan alakertaan. Ulko-ovella kohtelias herra avaa oven sekä minulle että eräälle toiselle nuorelle naiselle. Kiitän sanomalla merci ja hymyilemällä ystävällisesti. Saan vastaukseksi tutun je vous en prien (olkaa hyvä). Hymyilen ja ajattelen, että kyllä on mukavaa elää maassa, jossa ollaan näin kohteliaita.
Saavun Boulevard Saint-Michelelle. Melkein kotona. Poikkean Monoprix-supermarkettiin ostamaan patonkia ja juustoa. Mukaan lähtee myös kahvipaketti Suomeen tuliaisiksi sekä pullollinen Bordeux'n punaviiniä. Pullo maksaa alle kaksi euroa ja osoittautuu ihan maukkaaksi punaviiniksi. Kaupasta selvittyäni matka jatkuu. Sade on melkein lakannut ja aurinko kurkistelee pilvien takaa. Kenkäni ovat läpimärät ja ajatus kuivista sukista lämmittää mieltä ja varpaita jo etukäteen. Vielä muutama risteys ja kadunylitys, sitten olen perillä. Ulkoportin koodi on jo muistissa, samoin ulko-oven ovikoodi. Nousen portaat ja kaivan avaimia esiin. Avaimenperät kilisevät kilpaa tippuvien vesipisaroiden kanssa. Avain kääntyy lukossa ja kissa on ovella vastassa. Tervetuloa kotiin.
Pariisilainen aamukävely
Matka alkaa kotiovelta, jonka käännän lukkoon. Olen sanonut heihei kissalle ja lähden töihin tasan klo 8.30. Juoksen portaat alas, askel on keveä. Ulkona ei tänään sada, mutta ilma on kostea. Ei kylmä tai lämmin, vaan sateisen viileä. Matkalla ulkoportille ohitan gardenierin (vahtimestari). Bonjour, monsieur. Bonjour, madame. Ulkoportti aukeaa ja astun kadulle. On vielä hiljaista, vaikka ihmisiä onkin näkyvissä. Ylitän suojatien matkallani Luxemburgin puistoon. Metroasemalta nousee nuori mies, joka on selvästi turisti. Hänellä on eksynyt ilme ja Pariisin kartta kädessään. Hän pysäyttää edelläni kulkeneen herran kysyäkseen apua. Hymyilyttää, sillä tämä on tavanomaista Pariisin sokkeloisilla kaduilla.
Luxemburgin puistossa on rauhallista. Edessä näkyy suuri turistiryhmä ja hölkkääjiä juoksee puiston hiekkateillä. Puutarhurit ovat työssään. Nurmikko on kuin vihreää samettia. Kukat kukkivat violetteina ja oransseina. Edessäni siintää Eiffel-tornin huippu. Sitä kohti olen menossa. Vasemmalla puolellani näkyy Montparnassen torni. Ruma pilvenpiirtäjä, mutta loistava maamerkki. Kävelen puiston läpi ohittaen matkallani senaatin, jota santarmit vartioivat. Hölkkääjiä juoksee joka puolella. Olen ainoa kävelijä santarmien lisäksi. Puistossa tuoksuu sade. Aamu on kaunis, vaikka taivaalla onkin harmaita pilviä.
Puisto jää taakse ja matka pitkän pitkää rue Vaugirardia pitkin alkaa. Vaugirard on Pariisin pisin katu. Suojatiellä eteeni tulee kolmen hengen perhe. Turisteja, jotka kävelevät hitaasti tukkien samalla jalkakäytävän. Huokaisen. Aina sama juttu. Ohitan turistit autotien kautta ja jatkan matkaani. Askel on nopea, sillä reitti on tuttu. Ensimmäisenä työpäivänä luin matkalla karttaa, mutta enää ei tarvitse. Muita työmatkalaisia menee ohi ja tulee vastaan. Kaikilla tuntuu olevan kiire. Joillakin on kuulokkeet korvillaan, toiset puhuvat kännykkään. Hajuvesi, cologne ja tupakka tuoksuvat. Tuoksunkohan minäkin hajuvedelle ohikulkijoiden iloksi tai kauhuksi? Tuoksut sekoittuvat kahvin ja croissanttien huumaavaan aromiin. Ne ovat aamun tuoksuja ja makuja. Kahvilat ovat jo auki ja niiden terasseilla istuu ihmisiä. Leipomoissakin riittää asiakkaita ja useammin kuin kerran näkyy patonkia kantava herra tai rouva. Itse en ole nälkäinen, nautin vain leipomusten tuoksusta.
Matka jatkuu. Liikenne vilkastuu koko ajan. Skoottereita, pakettiautoja, muutama rekka ja jatkuva jono henkilöautoja. Minneköhän kaikki ovat matkalla? Liikenteen virta on katkeamaton. Torvet soivat ja moottorit hyrisevät. Liikennesääntöjä noudatetaan luovasti. Skootterit menevät sieltä mistä pääsevät. Jalankulkijana kävelen useammin kuin kerran punaisia päin, jos autoja ei tule. Niin Pariisissa tehdään. Joistakin autoista huomaan kuljettajien vilkaisevan minua. Vaalea nainen herättää täällä huomiota. Joskus autoista vilkutetaan, töötätään torvea tai hymyillään. Tänään ei tapahdu mitään ihmeellistä muutamaa merkitsevää katsetta lukuunottamatta.
Kävelen reippaasti. Sivusta eteeni kaartaa rouva kehitysvammaisen lapsen kanssa. Olen törmäämäisilläni lapseen, mutta väistän viime hetkellä. Sanon pardon ja ohitan äidin ja lapsen toiselta puoleta. Rouva pyytelee anteeksi, ettei katsonut tarkemmin jalkakäytävän liikennettä. Sanon, että ei ei, vika oli minun ja jatkan anteeksipyyntöjen jälkeen matkaani. Olen jo melkein perillä. Enää Boulevard Pasteurin ylitys ja muutama kortteli. Pasteurin metroasemalta nousee ihmisiä tasaisena virtana. Ruuhkaa ei kuitenkaan pääse syntymään, vaan jalkakäytävällä on hyvin tilaa. Naurattaa. Pariisin liikenne alkaa olla jo arkipäivää, vaikka se jaksaakin yhä ihmetyttää ja kummastuttaa pientä jalankulkijaa.
Enää yksi kortteli ja sitten olen perillä. Rue Vaugirardilla autot etenevät tasaisena jonona. Pellavapäinen nuorukainen ohittaa minut kiireisin askelin. Hänellä on vaaleat enkelikiharat ja mietteliäs ilme. Onkohan hän unohtanut jotain tärkeää? Suojatien kohdalla pysähdyn kiltisti odottamaan ylipääsyä. Vieressäni seisovalla vatsakkaalla herralla on tupakka suussaan. Pariisilaiset tupakoivat suhteellisen paljon, ajattelen. Yleensä se ei haittaa minua, mutta välillä tupakantuoksu on pistävä. Joskus haistaa myös sikarin makeamman ja raskaamman tuoksun. Tänä aamuna olen kuitenkin nähnyt ja haistanut vain tupakan useamman kuin yhden kanssaliikkujan matkassa.
Unesco-rakennus siintää jo edessäni. Enää rue Lecourben ylitys ja sitten olen perillä. Risteyksessä olevassa kahvila Roi du Caféssa on muovit terassin ympärillä sateensuojana. Tänään ei sada ja terassilla istuu muutama ihminen kahvia nauttimassa. Ovella seisoo komea tummakutrinen mies vaaleanpunaisessa paidassa. Hänellä on hieman kiharat hiukset ja kello viiden sänki. Ohittaessani hänet ajattelen, että kyllä ihmiset ovat kauniita. Ja hyvin pukeutuvia. Pariisissa näkee kaikenlaisia vaatteita, mutta päällimäinen vaikutelma on silti chic (tyylikäs). Ei tuulipukuja tai verkkareita, vaan siistiä ja asiallista pukeutumista persoonallisin maustein. Itse yritän noudattaa tätä linjaa ja olen siinä ehkä onnistunutkin. Käännyn katsomaan taakseni ohittaessani tuon komean miehen. Hän seisoo yhä kahvilan ovella ja katsoo minua. Silmämme kohtaavat nanosekunnin ajaksi ja sitten katseemme kääntyvät pois. Minä ylitän kadun ja hän jää kahvilan ovelle seisomaan. Unesco näkyy jo. Astun portista sisälle henkilökorttia näyttämällä. Olen saapunut perille. Työpäivä voi alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti